— Sinä hehkuva, lämminsydäminen tyttöni!
— Entä sinä? — kysyi Haijele kuin heräten. Eihän hänen mieleensä ensinkään ollut johtunut, että Ruuben mahdollisesti voi saada toisenlaisia vaikutelmia kuin hän.
— Olihan se — jos ei muuta niin uutta… Kun hän näki Haijelen muodon muuttuvan, jatkoi hän nopeasti:
— Näetkö, en minä sano tätä välinpitämättömyydestä. Tohtori Herzlin puhe oli hyvä, ja aate on oikea, suurenmoinen. Mutta minusta tuntui kuin olisin istunut villien meluisessa juhlassa.
Haijele katsahti ylös melkein näpeillänsä.
— Olinko minäkin villi?
— Se on sinun veressäsi, joka virtaa niin kuumana ja kiihkeänä. Mutta mitä enemmän innostut, sitä kauniimpi sinä olet.
— Kauniimpi, kauniimpi… Voi teitä miehiä! Etkö tiedä, että voin raivostua, kun sinä puhut tuolla tavalla? Olin siis liian raju ja hillitön, ja toiset samoin. Niinkö? Muuten olit kaikkeen tyytyväinen?
— Olin kaiketi… Sitä se oli kuin odotinkin.
Ruuben puhui vältellen, ja Haijele sen kyllä huomasi. Äkkiä hän loi silmänsä läpitunkevina sulhaseensa.