— Sallikaa minun mennä Mirjamia katsomaan! — sanoi hän. — Ehkä hän tarvitsee jotakin, ehkä voisin auttaa.
Molemmat naiset hämmästyivät.
— Ei, ei, — ehätti Haijele estämään. — Sulhaseni on jyrkästi kieltänyt. Neiti, te olette lapsi, te ette ymmärrä… Kiiruhtakaa pian täältä!
Vaan samassa kuului heikko ääni Melidullan: huoneesta:
— Sointu, Sointu!…
— Älkää minua kieltäkö, kun rakkaus käskee, — sanoi Sointu, kiinnittäen Haijeleen syvät, siniset silmänsä. Samassa hän jo oli kadonnut ovesta.
"Rakkaus käskee"… Haijele oli aivan tyrmistynyt. Hän vaipui tuolille, ymmärtämättä mitä ajatella. Rakastiko tuo vieras tyttö enemmän kuin hän, Mirjamin oma sisar? Vai oliko hän niin peräti tyhmä — eikö hän käsittänyt, eikö hän tietänyt syöksyvänsä surman suuhun? Kuinka Mirjamkin saattoi huutaa, kun kerran oli kuullut Ruubenilta…
Ei hän sinä hetkenä muistanut, pikku Mirjam parka. Kurkku kuivui, vesi oli lasista loppunut. Mutta enemmän kuin kipu ja jano ahdisti häntä hirmuinen pelko. Yksinkö sairashuoneeseen, jota hän aina oli niin kammottavaksi kuvitellut? Ja sitte jotain vielä kamalampaa: kuolema…
Oli kuin pelastus ajatella, että Sointu oli tuolla seinän takana…
Vaan kun kultakutrinen pää ilmestyi ovelle, silloin kyllä Mirjam jo muisti.