— Sointu, tämä tarttuu… Älä tule! — virkkoi hän, vaikka silmät haikeasti rukoilivat päinvastaista.
— Jos Jumala tahtoo varjella minua, niin hän kyllä tekee sen. Jos ei — niin en minä pelkää…
Hän kumartui hellästi Mirjamin puoleen. Heti hän huomasi tyhjän vesilasin ja kiiruhti jo samassa pois sitä täyttämään.
Haijele päätti käyttää tilaisuutta vielä viimeisen kerran.
— Tiedättekö, että isorokko on tarttuvaa, ja useimmiten se tappaa?
— Tiedän, — nyökkäsi Sointu päätänsä ja riensi takaisin.
— Kiitos, — kuiskasi Mirjam. — Oi kuinka hyvä sinä olet, Sointu… Viivytkö todellakin? Mutta ne tulevat kohta ja vievät minut… Voi, minä pelkään…
— Eivät he pahaa tee. Sinua hoidetaan hellästi, kun pääset sairashuoneeseen.
— Tiedätkö, että minun pitää kuolla?
— En tiedä minä etkä sinäkään. Rakas Mirjam, yksi vaan tietää, mitä hän aikoo tehdä. Taivaallinen Isä tietää.