Hän alotti uuden laulun:
"Onnellinen karitsa, eikö syytä riemuita…"
Silloin kohotti Mirjam päänsä, ja toisessa huoneessa Haijele kuunteli kuin kaukaista kaikua menneiltä ajoilta. He olivat hyvin musikaalisia kumpainenkin. Sanoja he eivät olleet ymmärtäneet, mutta sävelmä oli jäänyt poistumattomasti mieleen. Sen tarvitsi vain herätä eloon. Ja nyt samana silmänräpäyksenä astui molempien sisarusten silmäin eteen pikku Sointu, joka lauloi Viljakan pihalla iltaruskon heijastuksessa, kitara helmassaan.
Haijelen silmistä tipahti kyyneleitä. Mikä hänen olikaan? Hän ei sitä tietänyt, tuli vaan niin kummallinen oltava…
Mutta Mirjam riemuitsi:
— Tuo laulu se oli! Sitä sinä lauloit, kun näin sinut ensi kerran!
"Täällä aika ihanainen,
siellä koti taivahainen,
Paimeneni, luonasi:
Aamen, suur' on onneni!"
— Ihana aika oli niin lyhyt, — sanoi Mirjam tuskin kuuluvasti. Sitte hän jatkoi kuin samaa ajatusta: — Vie terveisiä Eskolle!
— Ihana aika vasta alkaa, — kuiskasi Sointu.
Silloin kuului kadulta kolinaa. Raskaat ajoneuvot pysähtyivät oven eteen. Kauhistuen Mirjam tarttui Soinnun käsivarteen.