Melu heidän ympärillään oli käynyt yhä rajummaksi ja raivoisammaksi. Kun setä oli käskynsä antanut, pitivät vieraat oikeutenansa laskea kaikki siteet valloilleen. Töin tuskin nuori pariskunta pääsi ovelle; Ruuben oli saanut Knaufilta sinelmän ja Haijelen huntu oli repaleina. Yli metelin kuului joukon takaa Saaran ja Rebekan parku; Bertha Löwe pyörtyi, ja palvelijat juoksentelivat säikähtyneinä sinne tänne. Sekasorto oli suunnaton.
Mutta ovella Haijele kuitenkin vielä pysähtyi, kääntyi ja sulki katseeseensa hääjoukon. Siinä oli jotain ylevää ja hillitsevää, joka vaiensi hälinän sen verran, että hänen äänensä voi kuulua.
— Näin siis piti häittemme päättyä, — hän lausui syvästi liikutettuna. — Voi meitä, voi minun kansaani!
Sitte Ruuben veti hänet mukanansa ulos.
Vaunuissa he katsoivat toisiinsa, ikäänkuin kysyen: — Kuinka se oikein tapahtui? Untako se oli vai totta?
Mutta totta se oli. Ja tuska ja onni yhtaikaa väreili Haijelen äänessä, kun hän kuiskasi:
— Nyt meillä koko maailmassa ei ole muita kuin toinen toisemme.
— Minä jo kyllä tiesin ennakolta, että niin kävisi.
— Setäkin… Oi Ruuben, sitä en olisi uskonut. Emmekä nyt voine äitiä pyytää luoksemme. Mutta me hankimme hänelle asunnon ja pidämme kuitenkin hänestä huolta.
Hetken he istuivat ihan vaiti. Silloin kuului heidän korviinsa kimakka lapsen ääni: