— Katso, katso, mamma! Niin risainen morsian.
— Se on juutalainen, — vastasi puhuteltu sanomattoman ylenkatseellisesti.
Haijele silmäsi repaleista harsoansa, ja samalla vieraan rouvan sanat vihlaisivat sydämeen asti.
— Omani ovat tämän repineet — ja noin puhuvat vieraat,— hän sanoi äänellä, josta onnen väre oli kadonnut ja tuska yksin jäänyt jäljelle. — Koko elämäni ajan olen kunniaa janonnut, ja nyt minun täytyykin häpeän tietä kulkea!
— Niin, Haijele. Ja minunkin hartain toivoni oli vain haave. Halusin palvella kärsivää ihmiskuntaa — mutta kukapa nyt tarvitsisi minua? Saksalaisilla on saksalaisia lääkäreitä, juutalaisille en enää kelpaa.
— Me olisimme taistelleet suuren aatteen puolesta, — jatkoi Haijele unelmoiden. — Me olisimme taistelleet ja voittaneet. Nyt meidät ajetaan ulos, kun kansamme riemujoukot kerran virtailevat sisälle Jerusalemin porteista…
— Ja minkätähden? Siksi, että tunnustimme totuuden, jota emme edes omista vielä.
— Kadutko, Ruuben? — kysyi Haijele äkkiä.
— En, sillä totuus on kuitenkin voittamaton voima. Ja sinä, Haijele — kadutko sinä?
— En, sillä minä uskon rakkauteen, joka on kaikista suurin.