Vaunut pysähtyivät heidän uuden kotinsa portaiden eteen. Ovi oli lukossa, sillä palvelijakaan ei ollut häätalosta vielä ehtinyt. Ruuben otti oman avaimensa taskustaan, ja he astuivat sisälle.
Siellä oli niin puhdasta ja nuorta, niin tyyntä ja kirkasta.
Onnen tunne täytti jälleen heidän sydämensä. Se syleily, jolla he lausuivat toisensa tervetulleiksi, uhkui syvän lemmen suloisuutta. Ja uusi toivo puhkesi heidän rinnassansa, niinkuin kevään vehreys, kun ensimmäisen ukkosilman jälkeen lämmin päivä luontoa suutelee.
— Onhan siinä kyllin, kun meitä on kaksi, ja Jumala ja Messias kanssamme, — huudahti Haijele.
Ruuben näytti miettiväiseltä.
— Johtuu mieleeni jotakin. Hän on sanonut, että ken luopuu omaisista tai jostakin muusta rakkaasta hänen tähtensä, se saa tuhatkertaisesti takaisin. Varmaan mekin kristittyjen joukossa tapaamme hengenheimolaisia. Löytyyhän kääntyneitä juutalaisia ennen meitä.
— Ja me voitamme uusia Kristukselle! — sanoi Haijele loistavin silmin. — Me rakastamme kansaamme, me emme luovu siitä kuitenkaan, vaikka se meidät hylkää. Ruuben, siinähän meillä on tulevaisuuden tehtävä!
— Kentiesi… Kunhan itse ensin olemme tulleet täyteen totuuteen.
Suurta olisi julistaa totuutta ja rakkautta…
Hän vaipui ajatuksiinsa, ja Haijelekin vaikeni. Vaan sitte Ruuben hellästi lausui:
— Minulla olisi ehkä kyllin… Mutta mikä korvaisi sinulle Siionin ja isien maan?