"Polle äijä se juutalainen, se musta Israeli, härkiä tappoi, herroja petti ja muhkeasti eli…"
Hei, kuinka oli hauska laulaa sitä vallankin noin puoliääneen ja tarkoittavin katsein, kun Rebekka Poll hätäisenä näyttäytyi kadulla, tai täysin äänin ilkkuvalla riemulla, jos sattui näkemään Mirjamin, "Polle äijän mustan Mirrin", joka aina oli valmis maukumaan. Eivätkä Rainilaiset ja kaupungin muutkaan juutalaiset siitä hyvästä jääneet osattomiksi.
Viljakka ajoi harmissaan Rebekan ja Mirjamin kadulle. Nuo kirotut juutit, joiden vuokra kumminkin jäi maksamatta! Ja millä heidän vanhaan hökkeliinsä nyt toisenkaan asukkaan saisi?
Kyllä heidän oli Rainilla hyvä olla, mutta hartaasti Rebekka kuitenkin toivoi pian voivansa siirtyä Helsinkiin. Ja Ruuben yhä vakavammin hautoi matkasuunnitelmiansa. Sietämätöntä oli tämä elämä, oli kerrassaan. Ja mikä harmi, että Haijelen isä oli antanut vettä myllyyn niille, jotka juutalaisia alensivat! — Väliin hänet valtasi halu musertaa ivailevat toverinsa, mutta asia päättyi tavallisesti siihen, että hän arvokkaasti käänsi heille selkänsä. Hän oli liian hyvä heidän kanssaan riitelemään. Saisivatpa nähdä vielä! Oli sekin aika tuleva, jolloin he häntä vertaisenansa pitäisivät, jopa korkeampanakin kuin monia muita. — Yhden ainoan kerran hän purki kiehuvan harminsa. Se tapahtui silloin, kun Pentti pihalla rallatteli:
"Pollen Haijele, poikain likka, juutin koria lapsi —"
Sitä ei hänen olisi pitänyt laulaa. Sillä samassa tuokiossa Ruuben oli hänen niskassaan ja mukiloi häntä niin pahanpäiväisesti, että Pentti antautui armoille ja lupasi pysyä vaiti Haijelesta. —
Kaikki asiat vanhenevat, ja ennen pitkää pieni yhteiskunta, petettyjä rahamiehiä lukuunottamatta, oli jälleen entiseen lepoonsa vaipunut. Silloin eräänä aamuna kulovalkean tavoin levisi tieto, että Israel Poll oli kuollut New-Yorkissa ja setä tuonut tytön Leipzigiin. Olikohan se totta? Kuka sen ensin kertoi? Eikö mitä — juutalaiset vaan uskottelivat päästäksensä helpommin rauhaan!
Mutta Rainilla oli sinä päivänä vuoroin kolkkoa äänettömyyttä, vuoroin itkua ja haikeata valitusta. Joosef Rain luki Jobin kirjaa; hänen puolisonsa toimi hiljaisesti ja välillä vaienteli vilkkaita tyttäriänsä tai koetti surevaa leskeä ja orpoa lohduttaa; Ruuben näytti synkältä; Mirjam piilotteli nurkassa; mutta revityin vaattein ja kyynelissä kylpien Rebekka tuijotti paperipalasta, joka oli Efraim Pollin kirjeestä pudonnut. Siihen oli Haijele kirjoittanut:
"Isä horjahti portaalta veteen, kun meidän piti astua laivasta. Se oli niin kauheata, enkä minä ymmärtänyt, mistä Jumala sillä tavalla rankaisi. Nyt tiedän, mitä isä on tehnyt. Ja kirjassa sanotaan, että sitä ei voi sovittaa katumus eikä Jom Kippur, ei mikään muu kuin kuolema."