I
AARONIN SAUVA
Gottschedin kadun varrella Leipzigissä seisoi maurilaistyylinen rakennus hebreankielisine kirjoituksineen, ikkunattomine katuseinineen, yksin ja erikoisena uudenaikaisten asumusten keskellä, aivan kuin salaperäinen, umpimielinen vanhus avokatseisessa, keveässä lapsijoukossa. Kuten aallot kallion kylkeen loiskivat, niin pauhasi suurkaupungin melu noiden jäykkien muurien ympärillä. Ihmisiä tuli ja meni, mutta harvat edes katsettansakaan kohottivat harmaaseen vanhukseen. Päivä päivältä he olivat sen siinä nähneet ja tottuneet siihen. Joskus korkeintaan joku matkustavainen pysähtyi omituista rakennustapaa ihmettelemään ja kysyi toveriltansa: — Mikä tuo on? — Ja toinen vastasi kuivasti: — Se on juutalaisten synagooga. — Sitte he jälleen astuivat eteenpäin. Vanhuksen sydämen salaisuuksista tuskin kukaan muu välitti, kuin se pieni tumma parvi, joka uskollisesti vaelsi tänne sabbatin aamuina.
Tänään he jo kaikki olivat jykevien ovien taakse kadonneet. Kuinka masentavan vähän heitä olikaan! Tilava, korkea sali näytti monille sadoille aiotulta, mutta saapuvilla oli ainoastaan kourallinen väkeä. Naiset hukkuivat laajoille sivuparville kuin pisarat mereen, ja permanto alhaalla salissa, missä miehet valkoisiin taliseihinsa [talis = rukousliina] verhottuina hartauttaan harjoittivat, muistutti ruskeata maata, josta kaikki lumilaikat eivät vielä ole sulaneet pois. Ainoastaan laululehterillä oli kuoro lukuisa ja täysiääninen.
Sävelet olivat juuri vaienneet, ja rabbiini nousi saarnatuoliin. Kahisten nuottilehdet sulkeutuivat, laulajain nojautuessa mukavaan lepoasentoon. Sitte oli kaikki hiljaista.
Jos ken olisi tällä hetkellä sattunut katsahtamaan laulajajoukkoon, olisi hänen huomionsa epäilemättä kiintynyt nuoreen tyttöön, joka istui keskikohdalla eturivissä. Päinvastoin kuin toverinsa hän kumartui hiukan eteenpäin, painaen kyynärpäänsä kaidetta vastaan. Hänen kasvonsa olivat harvinaisen kaunispiirteiset ja sielukkaat; ne eivät ilmaisseet kevään puhkeavaa suloutta, vaan keskikesän kuumaa hehkua, joka aikaisin kypsyttää. Tytön koko olento oli pelkkää jännitettyä odotusta. Silmät päilyivät syvinä ja tutkimattomina kuin meri, ja niissä kuvastui kysymysten määrättömyys, joka vastausta janoaa.
Se oli Haijele Poll.
Rabbiini alkoi saarnansa, jonka tekstinä oli: "Kenen minä heistä valitsen, sen sauvan pitää viheriöitsemän." Hän kertoi, kuinka Israelin kahdentoista sukukunnan edustajat toivat sauvansa Moosekselle, ja Mooses pani ne todistuksen majaan. Toisena päivänä Aaronin sauva viheriöitsi, kukat puhkesivat ja mantelit kypsyivät siinä.
Puhe oli kulkenut tyynesti kuin juokseva joki, mutta jänteret rabbiinin laihoissa kasvoissa pingoittuivat yhä enemmän ja silmät alkoivat sinkahuttaa kipinöitä. Yhä vuolaampana virtana sanat tulvivat, lopulta kiihtyen kosken kuohuiksi.
— Jokainen uskonto on vaellussauva, tuki matkalla, — hän lausui. — Mutta ainoastaan se on Jumalan valitsema, joka kantaa kukkia ja hedelmiä, luonteenlujuuden kukkia ja siveyden ja hurskauden hedelmiä. Mikä uskonto on sellainen? Kristittyjen uskonto? Ei, sillä se puhuu rauhasta, mutta heiluttaa riidan ja sodan soihtua, eivätkä sen tunnustajat elä oppinsa mukaan. Israel on valittu sauva. Se on tunnettava ja tunnustettava! Kunnianimi velvoittaa, ja Israel on oleva kansojen siveydenopettaja. Sen tehtävä on täytetty vasta silloin, kun maa on täynnä Herran tuntoa niinkuin meri vedellä peitetty. Pysyköön vaan kansamme aina elävänä puuna, jossa ei ole kuivia oksia! Silloin meille kerran kunniaseppeleitä solmitaan ja meitä nimitetään elävän Jumalan lapsiksi, totisen Jumalan palvelijoiksi!