Kuin käskystä nousi pieni seurakunta intomielin seisomaan, ja kuoro lauloi riemuisan aamenen.
Haijelenkin silmät sinä hetkenä leimahtivat, mutta sitte niissä koko jumalanpalveluksen loppuajan oli omituisen verhottu ilme, ja kun hän nousi lähteäkseen, huokasi hän ikäänkuin pettymyksestä.
Seurasta erottuansa hän kulki syviin mietteisiin vaipuneena. Kolea syystuuli hiveli hänen polttavia poskiansa. Taivaalla ajelehtivien levottomien pilvien välistä aurinko silloin tällöin vilahti esiin, mutta sen katse oli terävä ja kylmä. Ilmassa oli kuin vaimenevaa taistelua, ja jotakin samankaltaista liikkui tytönkin povessa. Tuntui kuin talven jäätävä viima olisi voittoisasti uhannut sitä, mikä hänessä oli lämminnä elänyt ja sykkinyt.
Ihmislauma liikkui hänen ympärillänsä, mutta se ei häneen kuulunut. Oh, kuinka häntä kyllästyttivät nuo vaaleat hiukset ja värittömät naamat. Ei tosiaankaan kannattanut katsoa ylös, lukeakseen ilmeitä eri kasvoista. Mitä niissä olisi muuta nähnyt kuin tyhmänylpeyttä, teeskentelyä tai matelevaa surkeutta, vetelehtijän laiskuutta tai työjuhdan hoppuista kiirettä? Niin, sen hän tiesi rabbiinin sanomattakin — noiden hallussa ei Aaronin kukoistava sauva ollut. Kyllä se oli Israelille uskottu omaisuus, mutta yhtä varma oli, että se nyt oli kadoksissa.
Häntä huvitti kääntyä Brühlille [Brühl on juutalaisten kauppakatu Leipzigissä], vaikka se ei oikein matkaan soveltunutkaan. — Niin, tuossa ne olivat, ne joiden paikka synagoogassa oli tyhjänä! He seisoskelivat pitkiin viittoihinsa puettuina puotiensa ovilla tai tekivät kauppaa sisällä turkiskasojen ääressä. Olihan talvi tulossa, täytyi takoa raudan kuumana ollessa. Ivallinen hymy värehti Haijelen suupielissä. Entäpä sitte, vaikka laissa kaksitoista kertaa oli kielletty työn tekeminen sabbattina ja kuusi kertaa ankarasti varoitettu kieltoa rikkomasta! "Israel kansojen siveydenopettaja", — niinhän rabbiini vakuutti, ja sitähän itsekin oli uskonut. Mutta minkä hän sille voi, että oli saanut kehittyvän järjen ja avoimet silmät?
Hän kulki setänsä kaupan ohi. Se oli kiinni kuten tavallisesti sabbattina. Samoin pieni kirjakauppa tuolla kadun toisella puolella. Tietysti, kuuluivathan he synagoogan johtokuntaan, setä ja kirjakauppias. Mutta ei yhtään muuta suljettua ovea, ei ainoaakaan koko pitkällä kadulla!
Haijelen sydämessä suuttumus ja suru taistelivat. Hän oli niin väsynyt ja rauhaton tänään — muuten kenties ei suru olisikaan voittoa vienyt. Mutta nyt se laskeusi kuin kivipaino rinnalle, ja hän tunsi sellaista yksinäisyyden tarvetta, että hänen oli mahdoton vielä palata kotiin.
Kadun päässä oli tuuhea puistikko kaivettuine joutsenlampineen. Sinne hän istuutui kirjavalehtisten lehmusten varjoon.
Saattoiko Ruuben kumminkin olla oikeassa? Siinäkö oli Israelin tulevaisuus ja elämä, että se valistuisi, irtaantuisi entisyydestään ja sulautuisi ympäristöönsä? — Ei, tuhannesti ei! Sillä sulautuminen kristittyihin vasta olisi syvintä alennusta, vaikkapa uskonto jäisikin kunkin yksityisasiaksi. Tuli ja vesi eivät sovellu yhteen, ei ikinä! Ja kansa menisi pirstaleiksi, hukkuisi vieraaseen lokaan…
Oi, miksi juuri Ruubenin piti ajatella tuolla tavalla? Ruubenin, hänen armaansa, hänen lapsuutensa uskollisen ystävän ja nuoruutensa lemmityn?