Haijele muisti niin hyvin sen päivän, jona Ruuben yhdeksän vuotta takaperin ensi kerran saapui Leipzigiin. Minkä riemun oli yhtyminen tuottanut heille kummallekin! Ja sitte he olivat tovereina pysyneet vuodesta vuoteen. Milloin he olivat toisillensa antaneet vielä suuremman lahjan, nuoren rakkautensa, sitä he tuskin itsekään tiesivät, mutta että se oli annettu, se oli heille molemmille yhtä varma ja selvä asia kuin että aurinko maata valaisi.
Käsi kädessä he olivat totuuttakin etsineet. Haijele oli oppinut hebreaa ja tutustunut Thoraan ja Talmudiin yhtä syvästi kuin kuka juutalainen mies tahansa. Ennakkoluulojen panemien esteiden läpi hän oli Ruubenin rinnalla tunkeutunut, eivätkä setä ja täti, hänen vanhat kasvattivanhempansa, kovin jyrkkään vastarintaan asettuneetkaan. Hän oli valistunut nainen, sen hän itsekin tiesi ja oli siitä ylpeä. Ruubenkin hänestä ylpeili. Kuinka ihana se aika oli ollut!
Haijele hymyili itsekseen. Ne olivat niin rakkaita, nuo muistot.
Vaan sitte heidän henkiensä tiet alkoivat yhä selvemmin haaraantua eri suuntiin. Arvattavasti siihen paljon vaikutti se ilmapiiri, jossa Ruuben eli: hänen enonsa, joka täysin koetti sulautua saksalaisiin, ja vierashenkinen toverijoukko. Sitäpaitsi Ruubenilla jo lapsuudesta oli ollut taipumusta arvostella ankarasti isiensä kansaa. — Ei tosin tämä erimielisyyskään niin vaarallista ollut, ei ainakaan alussa. Olihan Israelin paras heille molemmille omaa elämääkin kalliimpi, siitä Haijele oli vakuutettu, ja mielipiteiden ristiriita koski vaan keinoja, jotka tehokkaimmin veisivät perille. He väittelivät, kiihtyivätkin — ja taas sopivat, aivan kuin ennen lapsena. Ikävää se oli, taistelua se tuotti, että syntyi tuollainen juopa, joka viikko viikolta tuntui levenevän; mutta Haijele ei ollut sitä pelännyt, sillä vakaumuksensa hehkuvalla tulella hän uskoi ajan pitkään taivuttavansa kovempiakin rautoja kuin rakastavan sydämen.
Mutta nyt, nyt, kun hänen omatkin tukensa horjuivat…
Uskollisuus isien säädyille, lähetystoimi Gojimin keskellä — se oli hänen ohjelmansa ollut. Mutta kansa ei tahtonut enää isien säädyistä mitään tietää: ne olivat vanhentuneet, käyneet kuristavaksi puvuksi, jota oli mahdoton kantaa… Ja olihan hän itsekin jo monessa suhteessa luopunut niistä. Niin, luisuvaa rinnettä alaspäin yhä vaan, huimaa vauhtia… Haijele naurahti katkerasti. Ei tosiaankaan sellaisesta väestä "lähetystyöhön" ollut. Mitä tarjota toisille, kun ei itsekään omistanut mitään?
Minne, oi minne Israel oli hukannut Aaronin kukoistavan sauvan? Ainakin hän oli sitä väärältä taholta etsinyt. Se oli suuri ja katkera pettymys.
Entä Ruuben? Rohkeniko Haijele toivoa, että hänkin omalla tavallaan alkoi huomata erehtyneensä? Hän oli ollut hyvin omituinen viime aikoina, hermostunut ja epäselvä puheissaan. Jos Israelin etevämmyydestä ja kristittyjen tyhmästä uskosta nousi kysymys, käänsi hän heti keskustelun toisaalle. Haijele oli nauranut ja sanonut että hänellä oli tutkintokuumetta. Kohtahan Ruubenin piti valmistua lääkäriksi. Mutta sydämessään Haijele oli levoton, sillä hänestä tuntui kuin Ruubeniin olisi tullut jotakin vierasta, jota hän ei käsittänyt. Oi, hän ei enää tietänyt mitään, ei ymmärtänyt ystäväänsä eikä omaa itseänsä, ei edes kansaansakaan. Mitä tästä vihdoin tulisi?… Kylmä tuulenpuuska puistatti häntä, ja lehmuksesta taittunut kuiva oksa riipaisi hänen hattuansa. Hän heräsi mietteistään ja katsoi kelloa. Todellakin, jo oli aika mennä kotiin. Ruubenhan oli luvannut aamupäivällä tulla kertomaan jotakin oikein hauskaa. Kerrankin hän taas oli näyttänyt iloiselta, jopa oikein veitikkamaiseltakin. Mitä hän nyt lienee keksinyt? —
Äkkiä Haijele nousi reippaasti ja päättäväisesti.
No niin, tässä sitä siis oltiin — tyhjin tuumin he kumpikin, sekä hän että Ruuben. Mutta ei saanut masentua, ei! Ehkä tämä olikin parasta, ehkä onneksi heillekin molemmille. Käsi kädessä he alkaisivat uudestaan. Ja heidän täytyisi löytää. He löytäisivät sen tien, joka oli Israelin johtava kadotetun Aaroninsauvan kätkölle, ja he taistelisivat ja tekisivät työtä, kunnes suuri päämäärä oli saavutettu — se josta rabbiini niin hehkuvalla innolla oli puhunut: "Silloin meille kunniaseppeleitä solmitaan ja meitä nimitetään elävän Jumalan lapsiksi, totisen Jumalan palvelijoiksi! Ja meidän kauttamme on maa kerran täyttyvä Herran tunnolla kuin vetten peittämä meri…"