Siinä työssä he myöskin löytäisivät toinen toisensa, siinä heidän henkiensä tiet ijäiseksi yhtyisivät.
Kun Haijele kääntyi puistotieltä kotiin päin, oli hänen mielensä jälleen keventynyt ja raitis. Hän pyyhki syrjään kiharoitansa, joita tuuli lennätteli, ja asteli oikein ripeästi, korvataksensa menetetyn ajan. Muuten voisi Ruuben ehtiä ennen häntä.
Mutta eikö hän tullutkin tuolla — tuli varmaan! Mistä päin sieltä? Ah, niin — eihän Haijele taas sitä muistanut. Tietysti Augustinumista [Leipzigin yliopisto]. Ruubenhan ei voinut sabbattia viettää — eikä kenties tahtonutkaan. — Jälleen kohosi huokaus Haijelen rinnasta, ja hänen heräävä ilonsa peittihe piiloon kuin linnunpoika siiven alle. Ei hän itsekään tietänyt miksi, sillä ei hän muuta menettelyä saattanut odottaakaan Ruubenilta.
Tulijakin jo huomasi Haijelen ja nosti lakkiansa, samalla hiukan heilahuttaen sitä, ikäänkuin iloisemmaksi tervehdykseksi kaukaa.
Kuinka hänellä oli suuri kantamus kirjoja — näin sabbattina…
Siinä hän jo olikin. Hän oli solakka nuori mies, miellyttävä muodoltaan, vaikka jokseenkin karkearakenteinen — päästä kantapäähän hienossa, kuosikkaassa asussa. Nenälle, joka oli ehkä vähän liian iso, oli nipistetty pincenez, ja ruskeissa silmissä oli likinäköisen tähystävä ilme. Mutta ne pienet puutteet unohti helposti, varsinkin sellaisena hetkenä kuin tämä, jolloin nuo silmät ikäänkuin näyttivät suurenevan ja riemusta välähtelevän siellä lasiensa takana.
Hän puristi Haijelen kättä melkein vallattoman sydämellisesti.
— No, tyttöseni, sano, oletko utelias?
— Tietysti, kuinkas muuten! — Haijeleenkin vastustamattomasti tarttui tämä uhkuva hilpeys, ja hän loi kysyjään katseen, josta onnellinen rakkaus säihkyi.
— Etkö arvaa? Koetappa! Edes puolet sinun pitää arvata itse. Minulla on kaksinkertainen salaisuus!