— Olet tehnyt onnistuneen leikkauksen…
— Enemmän, enemmän.
— Sitte sinä olet jostakin keksinyt aistikkaan turkinkauluksen, joka vaatettaa sinua paremmin kuin —
— Häijy tyttö! — Ruuben heristi sormeansa nauravalle Haijelelle. — Kuulehan, kyllä minäkin osaan loukkaantua, jos tahdon. Mutta sinä veitikka tiedät, että minä en tahdo — niinkö? Taidatpa olla oikeassa.
— Ei, vaan totta puhuen, kerro nyt, Ruuben.
— Huono arvaaja! Etkö käsitä, että tulen tutkinnosta, nyt juuri suoraan. Loistavasti sen suoritin; sain paremmat arvosanat kuin rohkenin toivoakaan. Mitä sanot siihen, Haijele?
Tytön silmiin tuli kostea kiilto, ja hän tarttui hellästi molemmin käsin Ruubenin käteen, liikutettuna lausuen:
— Ylistetty olkoon Israelin Jumala! Sinä tuotat kunniaa kansallemme ja hänen nimellensä…
Vaan samassa varjo kulki yli Haijelen kasvojen ja hänen kätensä vaipuivat alas. Ruuben katsoi häntä tutkivasti, hämmästyneenä. Hän oli tottunut tarkastamaan tuota lakkaamatonta ilmevaihtelua kuin avointa kirjaa, joka yhäti tarjoo uusia yllätyksiä ja selvästä kielestään huolimatta kuitenkin pohjaltaan jää arvoitukseksi.
— Mikä sinulle nyt tuli? — hän kysyi.