— Minä en pääse irti siitä… en voi… Täytyikö tämän juuri sabbattina tapahtua? Se on huono enne tiesi onnelle…
Suonet Ruubenin otsalla kohosivat. Näytti kuin hän todellakin olisi äsken sanonut oikein: hänkin osasi pahastua.
— Ja tuon sinä minulle sanot, sinä viisas Haijele, valistunut tyttö!
Minäkö tutkintoajan määrään?
— Anna anteeksi, — kuiskasi Haijele värähtävin huulin. — Niin, minä ymmärrän sen… Vaan ethän olisi tahtonut, sinä itse… sano, ethän?
Ruuben käänsi päänsä pois. Hetken vaiettuaan hän vastasi: — Miksi kysyt ja raskautat mieltäni? Kyllähän sinä kantani tiedät.
— Niin, tiedänhän.
Voi häntä houkkiota, joka oli kuvitellut Ruubenin mielipiteitten horjuvan! Ja hän itse oli niin avuton, niin epävarma ja pohjaa vailla. Kuinka hän nyt jaksaisi yksin pimeässä hapuillen kurottautua tuota uneksittua uutta kohti?…
Ääneti kulkien he olivat saapuneet Humboldt-kadulle, Efraim Pollin talon luo. Siinä Haijele kääntyi Ruubenin puoleen, kysyen: — Tottahan tulet sisälle? — Mutta ääni oli väsynyt, melkein välinpitämätön.
Ruuben katsoi häntä terävästi silmiin.
— Se riippuu siitä, aiotko tehdä tämän juhlapäiväni iloiseksi vai katkeraksi.