Ruuben istui äänettömänä, liikutellen itseään tuolilla sinne ja tänne. Tietysti hänen olisi pitänyt ilmoittaa valmistumisensa lääkäriksi, mutta ei tullut tilaisuutta. Lisäksi tässä talossa, jos missä, tuntui vastenmieliseltä kertoa sabbattitutkinnosta. Miksi hän olisi loukannut noita vanhuksia, joita hän niin syvästi kunnioitti? Varmaan oli paras tulla varta vasten jonakin päivänä seuraavalla viikolla.
Mutta Haijelen sydämeen sedän sanat omituisesti pistivät.
Teenjuonnin jälkeen vanhukset vetäytyivät omiin huoneisiinsa. Silloin Ruuben pyysi, että hekin siirtyisivät Haijelen kamariin, saadaksensa olla häiritsemättä kahdenkesken.
Tämä huone poikkesi kokonaan toisista. Värit olivat kirkkaat ja lämpimät, kalustus uudenaikainen, verhot keveissä poimuissa ikkunan ja ovien ympärillä. Uusia olivat siellä taideteoksetkin, ja korkeassa kaapissa kauniskantiset kirjat seisoivat pitkissä riveissä. Nuori asukas oli luonut henkensä leiman lähimpään ympäristöönsä. Olihan hän tässä oleillut jo kymmenen vuotta, siitä asti kuin lapseton setä isän kuoleman jälkeen otti orvon omaksi tyttäreksensä.
— Haijele, — sanoi Ruuben hetken vaitiolon jälkeen.
Yksi sana vaan, mutta siinä väreili niin paljon, että tyttö ehdottomasti loi häneen kysyvän, odottavan katseen.
— Tule tänne, istu viereeni! — hän pyysi hellällä äänellä.
Haijele tuli.
— Nyt tahtoisin ilmaista sinulle sen toisen asian.
Ruuben otti povitaskustansa pienen rasian, avasi kannen ja nosti pumpulin sisältä kiiltävän kultasormuksen. Tarttuen Haijelen käteen hän kysyi: — Saanko?