Ruusunpuna peitti tytön posket. Hän antoi sormuksen luistaa sormeensa, kietoi käsivartensa Ruubenin kaulan ympärille ja painoi päänsä hänen olallensa. Onnellisena Ruuben suuteli hänen kiharoitansa.
— Sinä olet siis minun, nyt ja aina, ihmistenkin edessä, niinkuin jo kauvan sydämessäni.
— Niin, Ruuben, me kuulumme toisillemme — ja Israelin tulevaisuudelle.
— Me perustamme hyvän kodin. Minun työhuoneestani virtaa apua ja tuskien lievitystä ulos kärsivään ihmiskuntaan, ja sinä olet minun ja sairaitteni hyvä enkeli. Siten me täytämme tehtävämme ihmisinä. Ja se on jotakin vielä ylevämpää kuin määrätyn kansan jäsenenä toimiminen — vai kuinka, Haijeleni?
— Voimme olla jaloja ihmisiä ja palavasydämisiä kansalaisia samalla kertaa…
— Niinpä yhdistä sinä ne ominaisuudet! Tiedäthän, kuinka kallis olet minulle. Ei se koskaan ole rakkauttamme häiritsevä, että totuutta etsiessä joudumme eri johtopäätöksiin. Milloin kaksi itsenäistä ihmistä ajattelisi ihan samalla tavalla? Vaan jätetään nyt tämä. Toiste, rakkaani, ei tänään!
— Voi Ruuben, jos tietäisit, kuinka nämä kysymykset juuri tänään ovat mielessäni liikkuneet! Minusta tuntuu, että meidän nyt jos koskaan on selvitettävä toisillemme, mihin pyrimme. — Haijele pysähtyi, viivähti, tarttui sitte kiihkeästi sulhasensa käteen. — Katso, minä annan käteni sinulle ja sinä minulle. Me lähdemme pitkälle taipaleelle. Meidän täytyy tietää, minne se vie!
— Se vie onneen, — vastasi Ruuben, painaen ensi suudelman tytön punaisille huulille. Haijele ei ehtinyt sitä vastata eikä myöskään vastustaa. Mutta hän peräytyi askeleen, posket kuumina, mieli myrskyisenä.
— Ei, Ruuben, ei sillä lailla! Minä en ole tavallinen tyttö, sen olet monasti sanonut ja siis kaiketi kokenutkin. Suutele minua vaan! Mutta ei se riitä meidän, saatikka Israelin onnen perustaksi!
Hänen silmänsä leimusivat, ja Ruuben tunsi, että täytyi väistyä sen tulen voimaa.