Haijele hymyili surullisesti.
— Onnellinen setä, joka odottaa ja toivoo — niin ajattelin hänen puhuessansa. Kuinka voisin pyytää sinulta sellaista, jota en usko itsekään? Israelin kansa kokonaisuudessaan on oma Messiaansa — siinä oli minun uskoni. Eikä minulla ole enää sitäkään.
— Mitä siis tarkoitat?
— Sitä mitä jo sanoin. Joku filosoofi on lausunut: "Nyt pysyvät usko, toivo, rakkaus, nämä kolme, vaan rakkaus on suurin niistä." Kun en tiedä, mihin uskoa, mitä toivoa, on minulla kuitenkin selvänä, mitä minun ijäti tulee rakastaa. Ja silloin saan uskoni ja toivonikin vielä takaisin. Mutta sinä et rakasta kansaasi enää, ja silloin on kaikki hukassa. Meidän henkemme eivät voi yhtyä.
Hän oli nyt tyyni ainakin näennäisesti. Vaan Ruuben huudahti voimakkaassa mielenkuohussa:
— Mikä arvo on kansallisrakkaudella, jos se tappaa läheisemmän lemmen?
Oli jotakin pohjatonta, kertomatonta siinä katseessa, jonka Haijele loi
Ruubeniin. Hiljaa hän lausui:
— Ja sinä saatat siis luulla, että koskaan lakkaisin sinua rakastamasta?
Samassa hän liukui ovesta ulos keveästi kuin hengähdys. Minne hän katosikaan?
— Haijele, Haijele, sinä teet minut hulluksi! — huudahti Ruuben, yrittäen syöksyä hänen jälkeensä. Mutta hän pysähtyi kynnykselle, sillä Saara emäntä pisti päänsä vastakkaisesta ovesta.