— Mikä teillä nyt on, lapset?
Ruuben malttoi mielensä silmänräpäyksessä. Hän teki kohteliaan kumarruksen ja virkkoi: — Pyydän anteeksi. Me nuoret emme aina huomaa hillitä vilkkauttamme. Olemmeko paljon häirinneet?
— Ette suinkaan — mutta minä luulin kuulleeni… Saara täti vaikeni ja katsoi kysyvästi ympärillensä. Mutta Ruuben ei antanut hänen kauvan aprikoida.
— Olen lähdössä juuri. Pyydän tätiä sanomaan kunnioittavan tervehdykseni sedälle.
— Etkö jää päivälliselle luoksemme?
— Kiitän sulimmasti. Mutta enoni odottaa minua. Anteeksi, kyllä minun on aika mennä.
Hän kumarsi jälleen, poistui eteiseen ja lähti.
— Mikä häntä vaivasi? — kysyi täti Haijelelta, joka tuli esille vasta pitkän hetken jälkeen, silmät suurina ja posket yhä kalpeina.
Silloin sulku purkautui, ja tyttö heittäysi nyyhkyttäen tätinsä syliin.
— Meidän tiemme ovat eronneet, minä olen niin tahtonut…