Täti silitti lempeästi Haijelen hienoja hiuksia. Hän ei mitään puhunut, antoi vaan tytön itkeä povellansa pienen lapsen lailla.
— Minä luulin, että häntä rakastit, — virkkoi hän viimein.
— Mutta hän ei rakastanut minun kansaani, — kuiskasi Haijele.
Tädin silmät kyyneltyivät. Sitte hän huokasi, suuteli tyttöä, irroittihe hellästi hänen syleilystään ja vetäytyi miehensä huoneeseen. Haijelekin palasi omaan kamariinsa, ja kauvan, kauvan hän siellä itki, kasvot käsiin kätkettyinä. —
Sinä iltana ajoi pitkä vaunujono Connewitzia [Leipzigin esikaupunki, jonka ympärillä on laaja metsä ulkoravintoloineen] kohti. Kaikissa ajoneuvoissa oli nuoria, iloisia herroja, jotka lähtivät ulos juhlimaan toveriensa, muutamien aamupäivällä valmistuneitten lääkärien kanssa. Siinä oli rajua hilpeyttä runsain määrin, niin että elähtyneet, välinpitämättömät suurkaupunkilaisetkin päätänsä käänsivät, ja lapset töllistelivät porttien pielissä, ihmetellen, mitä nyt oli tekeillä.
Eteläkadun päässä vielä yhdet vaunut liittyivät seurueeseen. Niissä istui yksinäinen tumma nuorukainen.
— Katsoppas, Niemann, — virkkoi eräs herroista sivutoverilleen, — tuossahan on Ruuben Rain, jos silmäni totta puhuvat.
— Mikä mieheen on tullut? Eihän hän tahtonut kuulla mainittavankaan koko kekkereitä.
— Juutalaisen saituutta… Mutta kävi katumoiksi, kuinkas muuten.
Täytyyhän tällaisena päivänä vähän lystiä pitää.
— Lyönpä vetoa, että hänen päänsä nuokkuu jo kolmannen seidelin jälkeen! Ei hän saita ole, mutta oikea maitosuu. Hyvä että tuli, niin vähän miehistyy.