Vaunut pysähtyivät puiden varjostamalle ravintolapihalle. Sorjana ja notkeana Ruuben hyppäsi alas ja maksoi ajurinsa.
— Näetkös noita jalkoja! — sanoi yksi joukosta puoliääneen toiselle. — Niin ne ovat kuin leipälapiot. Kyllä huomaa, että esi-isät ovat neljäkymmentä vuotta korpea marssineet!
He vilkaisivat Ruubeniin, nauraa hekotellen. Puheen esine käänsi päänsä heitä kohden, ja paikalla he vaikenivat.
— Saan toivottaa onnea, tohtori Rain, — lausui toinen kohteliaalla, hiukan ivallisella äänellä. — Sehän oli loistava kaappaus.
Mutta toinen käänsi selkänsä ja heitti vielä mennessäänkin vastenmielisyyttä sinkovan syrjäsilmäyksen juutalalaisnuorukaiseen.
Raivo kuohui Ruubenin povessa. Ne kadehtivat häntä, nuo herrasmiehet, joita hän tovereiksensa nimitti. Taas juutalainen kilpailija lisää! Olihan siinä muka oikeutetun harmin syytä. Ah, jospa hän olisi voinut pestä pois kasvojensa piirteet ja sukuperänsä! Taikka… taikka… olivatko puhuneet totta ne mustat silmät, joiden tuomio hänet tänne karkoitti? Oliko hän hyvän hylännyt ja valinnut väärin?
Kuinka onneton hän oli, kuinka pohjattoman onneton! Niin juuri, pohjattoman. Haijele oli kuohujen keskellä ollut hänen ainoa ankkuriköytensä, ainoa kestävä ja luotettava — ja nyt…
Miksi sen täytyi tapahtua?
Koska hän ei rakastanut kansaansa.
Oliko se niin varma? Ah, ken lie kaikki syvyydet tutkinut! Mitä hän siis rakasti? Näitäkö ihmisiä, joiden sydän oli haljeta ylenkatseesta häntä kohtaan, koska hän oli juutalainen, ja kateudesta, koska hän oli heitä etevämpi? Kaukana, kaukana siitä.