Niin, mitä siis? Eikö hän mitään rakastanut?
Sitä yhtä, omaa armastansa, jonka katse yhä tuntui polttavan sydämen pohjaan asti. Ja jotain muuta vieläkin enemmän: totuutta…
Mikä on totuus?
Niin, ken sen tietäisi.
Kansansa aatepiiristä hän ei ollut tyydytystä löytänyt. Pelkkä se tosiasia, että hän tähän kansaan kuului, näytti sulkevan häneltä totuuden etsimisenkin. Ahtautta kaikkialla, epäilystä sydämessä, hengen siipiin kiinnitetty kivipaino, joka vapaata lentoa ehkäisi… Ja sitte lisäksi tuo ulkonaisen alennuksen kurjuus, joka oli niin vastenmielistä ylöspäin pyrkivälle. Mutta se olikin vain välitön seuraus sisäisestä.
Hän oli heittäytynyt tieteen helmaan ja aluksi tyytynyt. Vaan se oli ainoastaan ajan kysymys. Pian oli tiedekin hänelle pelkkiä totuuden pirstaleita, ja henki janosi eheyttä, elämää. Haijele, hänen rakkaimpansa, viittasi aina uskontoon. Ja mitä kummallisia kysymyksiä olikaan hänen omassa mielessään viime aikoina herännyt…
Kaikki oli niin epätoivoisen sekavaa. — Oi Haijele, Haijele, miksi hylkäsit? — huokasi hänen sydämensä. — Sinä olisit ollut yhdyssiteenä minun ja kansani — ja Jumalani välillä. Nyt on kaikki lopussa. Rehellisyys, totuus vaati minulta raskaimman uhrin.
Totuus — niin, mikä on totuus?
Ei, tätä oli mahdoton kestää enää. Hänen täytyi tappaa ajatukset. Hänen täytyi tukahuttaa rintansa kirvelevä, vihlova tuska ja päästä pakoon mustilta silmiltä, jotka seurasivat ja ajoivat takaa…
Hän hämmästytti tovereitaan sinä iltana. Lasi heilui hänen kädessään kuten toistenkin, hän puhui, nauroi ja yltyi viimein sihisevällä juutalaiskielellä laulamaan: