"Mir wellen damals gar nischt haben zu sorgen, mir wellen nischt dürfen leihen un borgen, was Chasidim wellen darfen, wellen sie bekummen, wenn Maschiach werd kummen!
Mit Wein un Branntwein werd gehn der Regen, un nur vun die Chasidims wegen — —"
["Silloin ei ole huolia meillä eikä enää tarvitse lainailla; hurskaat juutalaiset saavat mitä tahtovat, kun Messias tulee. Sataa viiniä ja paloviinaa, ja ainoastaan hurskaitten tähden — —".]
Naurunremakka ja kättentaputukset säestivät laulua, Niemann keikkui käsi kaulalla Ruubenin kanssa, ja oli hauskaa, hauskaa… Laulaja riehui kuin poissa suunniltaan; — mutta kesken riemun hän yhtäkkiä syöksyi ulos yöhön, viskautui vaunuihin ja hoputti ajuria rientämään pois, pian, pian… Tähdet tanssivat ympärillä, mustat silmät muuttuivat tulikipunoiksi… Laupias Jumala…
Efraim Pollin kodissa pidettiin tällä välin vakavaa neuvottelua. Haijele oli kasvattivanhemmillensa luottamuksella kertonut kaikki, ja setä oli uljaasta tytöstänsä iloinnut. Ei hän koskaan ollut täysin voinut hyväksyä sellaista "epikoresta" [= vapaa-ajattelija] kuin Ruuben. Mutta tämä hänen oma Haijelensa, kas hän oli kuin olikin oikea Israelin tytär!
— Kyllä sinun jo olisi aika mennä naimisiin, — oli täti sanonut. —
En minä ymmärrä teidän korkeita tuumianne; onhan Ruuben kelpo poika.
Itse Haijele kuitenkin tietää, mitä tekee. Lapsi raukka, Jumala sinua
siunatkoon ja korvatkoon uhrauksesi tuhatkertaisesti!
Sitte tuli toinen kysymys. Se oli vastustamattomalla voimalla Haijelen mielessä herännyt, kun hän yksin itki sortuneita tuulentupiansa. Kasvattivanhemmat olivat aina katsoneet luonnolliseksi, että hän joskus kävisi syntymämaassaan tervehtimässä äitiänsä ja sisartansa — ja milloin olisi parempi tehdä tuumasta tosi kuin juuri nyt? Haijele tunsi tarvitsevansa nopeata paikanmuutosta, uutta ympäristöä, uusia vaikutelmia. Ja niin ollen ei hän omasta puolestaan kauvan miettinyt.
Setä tuumi, että sopisihan kirjoittaa ja kysyä, mitä kotona Helsingissä tästä arveltiin. Ei suinkaan Rebekka-kälyllä juuri mukavuuksia ollut tarjottavana — mutta tietysti hän ikävöi vuosikausia poissa ollutta lastansa, ja varmaankin Haijele saattoi asettua olojen mukaan. Voisihan ottaa runsaammin rahaa myötä, niin oli helpompi sovitella.
— Ikävä meidän vanhusten tulee sinua. Mutta kyllä minä kuitenkin olen hyvin myöntyväinen matkaasi, — hän lisäsi hymyillen. — Pitäähän oman äitisikin kerran saada nähdä komea tyttärensä.
— Minulle ei ole kohdun hedelmää suotu, — virkkoi Saara täti alakuloisesti, — ja sinä olet sentähden tullut kuin omakseni.