— Haijele on meille lahja ja laina, — sanoi setä, taputtaen vaimonsa polvea. — Sallikaamme hänen siis mennä Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumalan nimessä. Kyllä enkeli, joka Tobiasta saattoi, tuo hänet meille takaisin. —
Myöhään yön suussa, samaan aikaan, jolloin Ruuben esitti pilalaulua Israelin Messiaasta, istui Haijele kamarissaan uneksivana, pää käden varassa, hyräillen surunvoittoista säveltä. Se kierteli yhden ainoan sanan ympärillä:
"Aheem, aheem…" [Aheem = kotiin.]
Sielläkö siis hänen kotinsa oikeastaan olikin, tuolla kaukaisessa Suomessa? Vai oliko hän kuin häälyvä lehti, oksasta irrallaan, yhtä vieras, yhtä tuttu siellä kuin täälläkin?
Hänen mieleensä johtui eräs juutalaissaksalainen laulu, mistä lie tullutkaan:
"Ich muss noch wandern
vun ein Land zum andern,
ich bin bald da, bald dort.
Jeruschalajim,
Jeruschalajim,
mein teuerer, heiliger Ort!"
["Minun täytyy vielä vaeltaa maasta toiseen; olen milloin siellä, milloin täällä. Jerusalem, Jerusalem, kallis pyhä paikkani!">[
Kuin salama iski uusi ajatus hänen mieleensä. Hän kohotti päänsä, itseksensä hämmästyen, miten ei hän ennen ollut sitä huomannut.
Sionistit!
He olivat toimineet hänen ympärillänsä, nuo israelilaiset, joiden ohjelmana oli kansan kokoaminen takaisin entiseen isänmaahan, kotiin Jerusalemiin — mutta hän oli pysynyt liikkeelle vieraana. Setä ja täti, vanhan polven ihmiset, katselivat epäillen koko uutta puuhaa, Ruuben oli kylmä sille, ja hän itse oli haaveillen rakentanut toisenlaisia suunnitelmia. Mutta juuri heidän, heidänhän täytyi olla oikeassa!