Ovesta kurkistava tyttö oli ihana kuin häikäisevä aamurusko. Hän olisi kerrassaan hurmannut sulollaan, ellei hänen kirjava, huoleton pukunsa olisi vaikutusta häirinnyt. Nuttu oli keltajuovainen, hame vihreäraitainen, ylin nappi oli poissa ja pari hakasta riippui auki.
Vaan hän ei poistunutkaan, seisoi yhä siinä ja alotti uudelleen:
— Haijele kirjoittaa, että hän aikoo tulla tänne…
Rebekka Poll säpsähti, pusero alkoi vapista hänen käsissään, ja hän heitti sen ostajalle.
— No ottakaa se nyt sitte kolmesta markasta.
Rahat maksettiin, ja nainen meni tyytyväisenä matkoihinsa. Tuskin hän oli sulkenut oven jälkeensä, kun jo Rebekka tempasi kirjeen Mirjamin kädestä ja istuutui korkealle rahille sitä tutkimaan. Mutta pian hän antoi sen takaisin.
— En minä osaa sitä lukea, sehän on taas saksaa. Lue sinä!
Mirjam änkkäsi, tavaili ja pudisti päätänsä.
— En minäkään osaa lukea sitä, mutta kyllä minä ymmärrän. Haijele saa rahaa sedältä ja tahtoisi tulla katsomaan meitä.
Rebekka rupesi itkeä nyyhkyttämään. Tämä oli niin suuri ja odottamaton ilo, että hän tuskin jaksoi sitä käsittää. Mutta samalla tuli jotain muutakin mieleen. Mikä olikaan tullut pikku Haijelesta? Ei noista kirjeistä paljoakaan selvää saanut, ja aina hän jo lapsenakin oli ihmeellinen. Nyt sitte vielä ulkomailla koulutettu ja rikkaan sedän kasvatti… Ei Rebekka sitä niin oikein harkinnut, mutta vaistomaisesti hän melkein pelkäsi.