Uteliaana Mirjam katsoi äitiänsä. Mitä hän nyt suotta itki? Oliko hänestä ikävää, että Haijele saapuisi kotiin?
— Koska hän tulee? — kysyi Rebekka viimein.
— En minä tiedä, — vastasi Mirjam. Hetken perästä hän kumminkin huomasi, että se saattoi olla kirjeen lopussa sanottu, ja otti uudestaan paperin esille.
— Telegramm… Telegramm… Voi toki, eikö hän osaa juudiskaa tai suomea? Minä luulen, että hän lupaa sähköttää. Tai ehkä hän käskee meitä sähköttämään…
— Juokse Slimanille, että kääntävät sen sinulle! Taikka ei — annappas tänne, minä menen itse. Pidä vaaria puodista, joku voisi tulla sill'aikaa. —
Rebekka heitti huivin hartioillensa ja laapusti ulos. Simonkadun kulmassa hän sivuutti kolme nuorta herraa. Hän ei sitä merkille pannut, tuskin huomasikaan, mutta yksi herroista sitävastoin näkyi hänet tunteneen. Se oli pitkä, lihavanläntä ylioppilas, joka katsoi häneen hiukan sivusilmällä ja kääntyi vilkkaasti toveriensa puoleen, heti kun Rebekka oli poikennut Heikinkadulta pois.
— Tuossa akka meni, — hän sanoi. — Hyvä lykky! Joudutaan nyt, ennenkuin hän palaa.
— Mutta kuule, Pentti, — virkkoi vaaleanverinen, hoikka nuorukainen, — miten me sentään saatamme näin joukolla lähteä tyttöä tapaamaan, kun hän on yksin? Ehkä me pelästytämme hänet.
Pentti Viljakka löi nauraen toveriansa olalle.
— Kylläpä sinä Esko yhä olet oikea polvihousu! Ei luulisi, että mies on viidettä vuotta ylioppilaana!