— No mutta eikö se olekin neiti Mirjam Poll? — kysyi Pentti suomeksi, hämmästystä teeskennellen.
Tyttö loi häneen suuret ihanat silmänsä, joissa oli arka ja kysyvä ilme.
— Kyllä —
— Vieläkö tunnette meitä? Nimeni on Viljakka, ja tässä ovat ylioppilas Kaisla, ylioppilas Marjamaa… Pentti, Esko ja Toimi, muistatteko niitä paremmin?
Nyt vasta Mirjam näytti pelästyvän. Hän katseli ympärilleen kuin lintu, joka on joutunut ansaan eikä mistään pääse pakenemaan. Nuo nimet eivät juuri hauskoja muistoja herättäneet.
— Suokaa anteeksi, neiti, emme aikoneet häiritä, — sanoi Esko hämillään. — Me tulimme ostokselle… Mutta samassa hän punehtui, sillä hän tunsi vain osaksi puhuvansa totta. Vielä tuo Toimikin näytti niin ivalliselta, kun hän puolittain tovereihinsa kääntyen sanoi Mirjamille:
— Niin, nämä herrat ovat kyllästyneet kultaseppien kravattineuloihin ja hakevat jotakin kauniimpaa, jotakin tummaa ja säihkyvää…
— Meillä on ainoastaan käytettyjä vaatteita, — vastasi tyttö yksinkertaisesti.
— Vai niin — tulkaa, pojat, me lähdemme siis, — sanoi Toimi päättävästi, kumarsi hyvästiksi ja melkein pakotti ankaralla katseellaan toisetkin tulemaan mukanansa.
Ovessa he olivat törmäämäisillänsä vasten Rebekkaa, joka hengästyksissään palasi kirje kädessä.