— Mitä he tahtoivat? — kysyi hän levottomana Mirjamilta.
— Kravattineuloista he puhuivat… En minä oikein ymmärtänyt. He olivat niitä entisiä poikia Viljakan talosta. Hyvä että tulit, äiti, minä ihan pelkäsin heitä.
— Ole varoillasi! Muista karttaa kristittyjä herroja kuin käärmeitä, sen minä sanon sinulle. Ne ovat kaikki pahasta. Vai neuloja he täältä hakisivat! Silmien himo heidät toi sinun luoksesi…
Rebekka oli synkkä kuin ukkospilvi, mutta Mirjamin silmät suurenivat suurenemistaan. Silmien himo? Käärmeitä? Hyvänen aika, hänen tähtensäkö he olivat todellakin käyneet puodissa? Sehän oli vallan kauheata…
Sillä välin nuo kolme ylioppilasta mittelivät katua, kaikki jokseenkin tyytymättömän ja huonotuulisen näköisinä.
— No, mitä sanotte, esteetikko ja luonnontutkija? — kysyi Pentti, koettaen karistaa pois nolouttansa.
— Meidän ei olisi pitänyt mennä, — vastasi Esko.
— Häpeisit vähän, Pentti, viedä meitä säikyttämään lasta, joka ei osaa edes keikailla, — sanoi Toimi.
— Etkö siis ole myöntävinäsi, että hän oli kaunis?
— Kaunis juutalainen — soma kissanpoika — yhdentekevää! — Toimi napsahutti sormiansa. — Mutta ihmisiksi minä tahdon olla kumpaistenkin parissa, varsinkin niiden, jotka eivät itse rupea leikkisille. — Hyvästi! Minä menen talolle nyt.