— Ja minunko pitää tulla esittelemään sinut hänelle? — naurahti Esko.
— Onko se joku ylioppilas?
He olivat nyt saapuneet juuri Pollin kaupan luo. Siihen Sointu pysähtyi.
— Ei se ylioppilas ole. Tässä hän asuu. Se on eräs juutalainen neiti
Poll.
Esko hämmästyi sanattomaksi. Vihdoin hän sai huuliltansa: — Mitä… mitä sinä sanot? — Sitte hän teki nopean kokokäännöksen: — Tule pois, Sointu, kävellään vielä, niin selität tarkemmin.
— Niin, — virkkoi Sointu, katsoen kummastuneena veljeänsä, — neiti Telén sanoi, että hänen oppilaittensa joukossa on tämä neiti Poll, jolla on hyvin kaunis alttoääni; mutta hänen pitäisi korvansa varmistamiseksi saada silloin tällöin laulaa jonkun sopraanon kanssa. Neiti Telén on kysynyt monelta oppilaistansa, mutta kukaan ei tahdo laulaa duettoja.
— Nimittäin neiti Pollin kanssa — niinkö? Sen minä kyllä arvaan…
— Mitä sinä tarkoitat? — Kuule, tunnetko hänet? Mikä häntä vaivaa?
— Pikku Sointu, etkö ymmärrä, että hän on juutalainen, vieläpä sen Israel Pollin tytär, joka meidän koulukaupungistamme karkasi! Muistatko vielä? Mutta sinähän olit niin pieni…
— Oi, hänkö? Se mustasilmäinen tyttö, joka puri Penttiä?
— Ei, vaan hänen sisarensa.