— Esko kulta, kuinka minä olen iloinen! Etkö usko, että Jumala on näin johdattanut? Tule nyt, joudutaan pian! Minua niin ujostutti mennä vieraan neidin luo ihan yksin, mutta nyt on aivan kuin tuntisin hänet jo ennakolta.
Hän kääntyi takaisin, kulki ripein, kiireisin askelin, ja Eskon täytyi seurata. Kaupan ovella he vielä kerran pysähtyivät.
— Mene yksin, Sointu, — pyysi Esko. — Minä odotan sinua. Katso, onhan se sentään sopivampaa…
Mutta jäätyään yksin kadulle, valtasi hänet palava halu rientää sisarensa jälkeen. Mikä häntä olikin suotta estänyt? Nuo ikkunatkin vielä olivat niin pienet ja tavaraa täynnä, ettei voinut vilahdustakaan nähdä sisälläolijoista… Aika tuntui hänestä koko ijäisyydeltä, kunnes Sointu vihdoinkin palasi.
— Nyt olen antanut hänelle neiti Telénin nuotit, — kertoi hän iloisesti, — ja iltapäivällä hän tulee minun tunnilleni. Ei hän oikein hyvin osannut suomea, mutta kyllä me tulemme toimeen. Tiedätkö, Esko, hän oli niin herttaisen näköinen. Mutta hänen äitinsä oli aivan kuin pahoillansa. Mitähän varten?
— Ehkä hän pelkäsi, että sinä teet Mirjamin kristityksi, — sanoi Esko piloillaan. Vaan ne sanat sattuivat syvästi tytön tuntehikkaaseen sydämeen.
— Oi jos saisinkin joskus puhua hänelle Jeesuksesta! Eikö ole hirmuista, että on ihmisiä, jotka eivät tunne häntä? En minä ymmärrä, kuinka he jaksavat elää. Onkohan kukaan oikein kertonut heille?
Esko ei heti vastannut. Mitäpä hän sumentaisi tuon viattoman sydämen kuulasta kuvastinta? Kyllä Sointu vielä ennätti liiaksikin hyvin tutustua tämän maailman epäuskoon, tylyyteen ja rakkauden puutteeseen… Mutta varoittava sana hänen kuitenkin täytyi sanoa.
— Älä sekaannu heidän uskontonsa asioihin, rakas sisko. He saattavat vihastua ja tehdä pahaa sinulle. Etkä sinä voi väitellä heidän kanssansa.
— Voinhan ainakin rakastaa heitä, — vastasi Sointu, valoisin hymy huulillansa.