Mutta Rebekka puodissansa ei hymyillyt. Hän oli todellakin hyvin rauhaton ja onneton — siinä Sointu oli oikein nähnyt. Mirjam oli saanut monenkertaiset varoitukset, eikä äidin mielestä sittenkään ollut kyllin takeita tytön turvallisuudesta, kun hänen yhä enemmän täytyi joutua Gojimin kanssa tekemisiin. Vaan eihän häneltä hennonut kieltääkään noita laulutunteja, koska hänellä kerran oli niin kaunis ääni. Jotain hänen piti oppia, kun koulunkäyntikin oli jäänyt. — Voi voi, jospa olisi edes isä elossa — olow hascholom [= "levätköön rauhassa!">[ — tai kun saisi tytön pian naimisiin!
Samassa hän kuin helpotuksesta huokasi. Haijelehan kohta tulisi, jo puolentoista viikon päästä olisi heidän luonansa, elleivät he lähettäisi kieltävää sähkösanomaa. Mikä kumma hänet sellaisella kiireellä tänne toi? Mutta hyvä se oli, sillä hän, joka oli niin oppinut ja paljon maailmaa nähnyt, varmaankin voi neuvoa ja auttaa. Kiitos Jumalan! Hän piti kuitenkin huolta leskien ja orpojen kohtalosta.
Rebekka olisi hyvin mielellänsä kiittänyt Haschemia oikein rukouksella ja samalla pyytänyt varjelusta ja hyvää sulhasta Mirjamille, mutta eihän hän osannut. Ennen nuorempana hän ei siitä ollut välittänyt eikä luullut koko rukoilemisen itsellensä, vaimoihmiselle, kuuluvankaan. Nyt hän kyllä täällä Helsingissä oli tullut toisiin ajatuksiin, varsinkin kun Gietel Sliman, hänen rikkaampi ystävänsä, aina ahkerasti rukoili; ja olisihan se senkin tähden tarpeen ollut, kun ei enää Israel elänyt — olow hascholom — eikä siis ollut ketään, joka heidän perhettänsä edusti Jumalan edessä. Hänen kai olisi pitänyt. Mutta ei nyt enää vanhana jaksanut ruveta opettelemaan niin vaikeita asioita.
Taas heräsi iloinen ajatus hänen mielessään. Haijelehan se jo lapsenakin rukoili ihan kuin olisi ollut poika. Kyllä hän oli puhuva Jumalalle kaikki heidän tarpeensa. Eivät suinkaan ne viisaat miehet, jotka rukouskirjan ennenmuinoin kirjoittivat, olleet tietäneet juuri niitä asioita panna siihen, mutta totta Haschêm ymmärsi lausumattomatkin ajatukset, kun vaan rukouskirjan sanoilla puhui… Näkyihän se usein pyytämättäkin auttavan…
Kyllä joka tapauksessa oli hyvä, että Haijele aikoi tulla. Slimanillakin saisi näytellä häntä… Entäpä, jos Slimanin Hesekiel… Tai ehkä Haijelella oli vielä ylhäisempi katsottuna siellä Saksanmaalla. Kas kun ei hän jo ollutkin naimisissa. Rainin Ruubenin kanssahan hän lapsena oli niin hyvä ystävä, ja samassa kaupungissa he nytkin olivat ulkomailla asuneet. Kuka tietää? Ai, ai, tohtori sanottiin siitä pojasta tulevan…
Rebekka naurahteli hyvillään. Hänen tyttärensä tohtorin rouvana — no voi toki! Mutta tämä toinen?
Jos Hesekiel naisi Mirjamin? Se olisi melkein liian suuri onni, jotta sitä oikein uskaltaisi toivoakaan. Tosin Gietel piti Mirjamia silmäteränänsä ja antoi hänen kodissaan harjoittaa lauluakin, heillä kun oli piano; mutta isällä kumminkin näissä asioissa oli sananvalta ja pojalla myös. Ja he olivat ylpeitä kumpainenkin. Isoisempia varmaankin hakisivat…
Hyvänen aika, tuossa olikin Gietel itse! Mielissään Rebekka riensi vastaan. Hetkeksi hänen kuitenkin täytyi pyytää vierastansa istumaan ja odottamaan, sillä samassa tuli ostajia.
— Käy kamariin, — hän kehoitti, — on siellä Mirjam. — Vaan rouva Sliman tupsahti rahille kuin pehmeä vaatepallo ja viittasi merkitsevästi: — Ei, ei, minä vartoan tässä, en nyt edemmäksi aio. Kun en sattunut olemaan kotona, käydessäsi ukolle Haijelen kirjettä näyttämässä…
Mirjam ei äitinsä vieraasta tietänyt; Haijelea muistaen hän järjesteli kamaria sellaisella kiireellä, kuin olisi luullut sisarensa jo samana iltana saapuvan. — Nuo paperit saattoi polttaa, nämä tilkut sitoa myttyyn ja työntää kauvas sängyn alle. — Entä mihin Haijele pantaisiin maata? Ehkä äiti saisi sängyn lainaksi jostakin, sillä eihän Haijelen sopinut tulla kolmanneksi heidän vuoteeseensa, vaikka se leveäkin oli…