Vihdoin Haijele ei jaksanut enää. — Niin, jääköön kaikki hänen haltuunsa, joka voimakkaalla käsivarrella toi Israelin Egyptin maalta ja Baabelin vankeudesta… Adonai, Adonai, muista kansaasi…
Se rukous sydämessä hän nukkui, kun keskiyö jo aikaa oli ohitse.
Mutta toisena aamuna hän kuitenkin ensimmäisenä oli jälleen liikkeellä. Tänäänhän oli Jumalan päivä, synagoogan päivä. Vihdoinkin hän nyt saisi hartaan halunsa toteuttaa.
Hyvissä ajoin ennen yhdeksää Haijele jo käveli Mirjamin kanssa pitkän sillan yli. Hän oli ajatuksiin vaipunut eikä kiinnittänyt huomiota vastaantulijoihin. Mirjam sitävastoin kyllä näki, että vaaleaverinen, hoikka nuorukainen sillalla kulki ohitse ja nosti lakkia. Punastuen hän vastasi tervehdykseen ujolla kumarruksella ja kaikkein viehättävimmällä hymyllänsä.
Herra Kaisla se oli. Ei Mirjam häntä enää pelännyt, koska hän oli Soinnun veli ja niin kohtelias ja hyvän näköinen. Kaksi kertaa hän oli nähnyt hänet ensi kohtaamisen jälkeen. Toisella kertaa herra Kaisla ainoastaan tervehti niinkuin nytkin, mutta olihan sekin jo hyvin ystävällistä… Vaan eilen hän liittyi seuraan, kun Mirjam Soinnun kanssa palasi laulamasta. Koko tien he puhelivat, ja Mirjamin oli kovin hauska, eikä vaaraa mitään, sillä nyt ei ollenkaan mainittu tuota pahaa nimeä, josta Haijele ja kaikki muut varoittivat.
Kummallista sentään, että Sointu rakasti semmoista huonoa ihmistä kuin se Nasarealainen — Sointu, joka oli niin hyvä kuin enkeli ja jolla oli niin herttainen velikin! Tietysti se oli suuri synti, koska Haijele niin sanoi — mutta Mirjam ei voinut sitä estää, että hänen teki kovasti mieli kuitenkin vielä kerran kysyä Soinnulta tuosta miehestä…
Mutta jopa oltiin matkan perillä, vanhan lauta-aidan luona, johon oli avattu kapea, matala portti. Nousten muutamia porrasaskelia he tulivat suljetulle, epäsäännölliselle ja maanlaadun puolesta hyvin epätasaiselle kentälle tai pihalle. Eräällä törmällä lapsiparvi isoäänisenä koetteli kelkkojansa; toista vieremää pitkin likavesi puroina valui alas, arvatenkin vaatteiden pesun jäljiltä, koska pitkä nuorallinen paitoja riippui sivullapäin.
Haijele katseli kummastuneena ympärilleen. Minne Mirjam häntä veikään?
Kuin vastaukseksi tämä lausui: — Siinä se nyt on. Taisimme tulla liian varhain.
— Mi… missä? Ethän tarkoita —?