Haijelen sydän tuntui tuskasta seisattuvan. Hän tuijotti pihan perällä olevaa puurakennusta, joka oli kuin rappeutunut vaunuvaja tai jotain senkaltaista. Sen edessä oli luminen töyräs, joka liukkaasti vietti vasemmalle, mutta polkua ei nimeksikään.
— Niin, kyllä se on synagooga.
Eteinen tuskin ansaitsi nimeänsä. Siitä kapeat, jyrkät portaat johtivat ylös.
— Tänne meidän tulee mennä, — opasti Mirjam. Ja hänen sanansa vahvisti mustapartainen mies, nähtävästi isännöitsijä, joka pisti päänsä "isosta" ovesta ja viittasi neitosia siitä pois, "yläkerran" portaita kohti.
— Eikö tämä ole erehdys? — kysyi Haijele vielä kerran, nähdessään ylhäällä oven vieressä pitkän luudan ja kumolleen kaadetun saavin.
— Ei — katsos, seurakunnan vaivaiset oleskelevat täällä ylhäällä — kaksi köyhää vaimoa, jotka saavat asua ilmaiseen.
Mirjamin mielestä siinä ei ollut mitään outoa. Hän avasi oven, ja he astuivat kapeaan, hämärään ullakkohuoneeseen. Haijelen katse kiersi silmänräpäyksessä koko tämän vähäisen alan. Kahdessa nurkassa oli makuuvaatteita, yhdessä ruoka-astioita. Muuten siellä oli ainoastaan kaappi, pöytä, pari maalaamatonta penkkiä — tai lienevätkö olleet niin vanhat, että maali oli kulunut pois — sekä kaikenlaista järjestämätöntä sälyä, likaisia rättejä ynnä muuta. Muutama pieni lasiruutu oli tämän huoneen ja synagoogan salin väliseinässä, ja niiden luona seisoi kaksi ijäkästä, kehnosti puettua naista. He käänsivät päätänsä, kun kuulivat oven käyvän, tervehtivät ja siirtyivät pois penkin edestä, joka oli asetettu ruutujen kohdalle.
Haijele vapisi mielenliikutuksesta. Tämä oli siis naisten paikka! Tämä oli osa juutalaisten synagoogasta!
Alhaalla ei vielä ollut kuin pari henkeä. Hänellä oli hyvää aikaa katsella sinne. Tahraiset seinäpaperit, vanhat penkit, likainen käsiliina oven suussa… Mutta lakikäärön säilytyspaikka näytti kuitenkin juhlalliselta salaperäisine verhoineen, ja rukoilijat seisoivat hartaina paikoillansa.
Oi heitä raukkoja… Kyllä he varmaan olisivat parempaa tahtoneet, mutta mistä ottaa köyhyydessä ja kurjuudessa…