Haijele muisti, miten hän ennen lapsena oli unelmoinut Jerusalemin valloittamista. Ehkä siitä tulisi todellisuus, ehkä hän saisikin vielä juhlajoukossa kulkea sisään Siioniin…
Kun he saapuivat kotiin, oli Rebekka vastassa, ojentaen Haijelelle kirjeen.
— Se on varmaan sedältäsi, — arveli Mirjam. — Eikös ollut harmi, kun se sattui schabesina tulemaan! Nyt et saa avata sitä.
— Viedään talonmiehelle, — ehdotteli Rebekka. — Hän on Goi, kyllä hän avaa.
Mutta Haijele ei heidän tuumiansa kuunnellut. Hänen sydämensä alkoi kiivaasti sykkiä, kun hän näki päällekirjoituksen. Käsiala oli Ruubenin.
Kyllä Haijele sabbattisääntöihin pani arvoa, mutta liika on liikaa. Kuitenkin hän pisti kalliin kirjeen koskematta taskuunsa. Ei hän avaamista arkaillut, vaan uteliaita katseita.
Vihdoin jäätyänsä yksin hän kuumeisella kiireellä riisti kuoren rikki ja luki silmin, jotka janoisina imivät sisällyksen:
— "Haijele, rakkaimpani! Luulin ymmärtäneeni sinut siten, että rohkenen tämän kirjeen lähettää. Jos erehdyn, niin anna anteeksi!
"Kun karkoitit minut luotasi, aleni aurinkoni; kun lähdit, olisi se yöhön laskeutunut, ellei silmiesi katse erohetkellä olisi jättänyt toivon hohdetta taivaalleni. Haijele — saanko vielä nähdä aurinkoni täydessä kirkkaudessansa?
"Minä tahdon tunnustaa sinulle sen, mitä jo aioin sanoa silloin, kun turhaan pyrin luoksesi. En ollut mies, sillä juomingeista etsin epätoivooni lohdutusta. Sen kauhean yön muisto avasi silmäni. Minun täytyi inhota sekä itseäni että seuraa, jossa olin ollut. Se kansa, jota sinä vihasit, kävi vastenmieliseksi minullekin, ja se piiri, johon sinä et tahtonut kuulua, muuttui tyhjäksi sydämelleni.