Hän ei tahtonut, hän ei voinut alentua noiden ajattelemattomien, lepertelevien ihmisten kannalle, jotka meluavan soiton tahdissa pyörivät ympäri salia. Tämänkin he olivat Gojimilta oppineet. Sillä toista oli tanssi muinoin, kun Israelin immet karkeloin ja kantelein lähtivät voittoisaa Daavid kuningasta kunnioittamaan…
Unohdettu, unohdettu oli isien mieliala: "Baabelin virtain luona me istuimme ja itkimme, koska Siionia muistelimme." Ei kukaan täällä Siionia ikävöinnyt… Ei muut kuin hän, joka tunsi sydämensä polttavasta kaihosta ja tuskasta nääntyvän…
— Voi minua, ellen tee Jerusalemia ylimmäiseksi ilokseni! —
Juuri samassa Mirjam pyörähti hänen ohitsensa. Kenen käsivarrella hän lepäsi? Valkotukkaisen nuorukaisen, joka ei voinut olla mikään juutalainen. Ilmetty Goi! Ja Mirjamin silmät säteilivät ja posket hehkuivat, ja keltaisen silkkipuseron leveät pitsit löyhyivät pilvenä ympärillä.
Haijelen katse synkistyi. Onneksi Goi oli tanssinut loppuun, ja nuori juutalaispoika tuli viemään Mirjamia lattialle jälleen.
Kotiin Haijele halusi. Mitäpä hän täällä? — Rebekka myös olisi jo ollut valmis tulemaan, mutta vaikea oli jättää Mirjamia yksin ja yhtä vaikea keskeyttää hänen iloansa.
— Lähtekää vaan rauhassa, — nyökkäsi rouva Sliman hyväntahtoisesti. — Minä kumminkin viivyn täällä loppuun asti, koska olen toimikuntalainen. Kyllä minä hänestä huolen pidän. —
Ja yön tunnit kuluivat, ja yhä nuoriso tanssi. Soitettiin valssin säveltä. Jälleen liiteli Mirjam Eskon käsivarrella.
— Oi, kun tämän jo täytyy loppua, — hän kuiskasi. — Rouva Sliman sanoi äsken, että nyt soi viimeinen valssi.
— Saanko sitte saattaa teidät kotiin?