— En tiedä… Mirjam oli hätäyksissään ja kuitenkin niin onnellinen.
Nopeasti hän teki päätöksen, rohkeampana kuin milloinkaan ennen. —
Tulkaa… mutta mennään heti, pujahdetaan nyt tästä… Muuten rouva
Sliman tulee!
He olivat juuri eteisen oven kohdalla. Esko kumarsi, laski hänen kätensä irti, ja he katosivat salista.
Yhä loisti ja leimusi taivas, kun he ulos ennättivät.
— Niin kirkkaita tähtiä! — sanoi Mirjam.
— Minä tiedän kaksi tähteä, joiden valo on vielä kirkkaampi, — vastasi Esko, katsoen hänen silmiinsä.
Sitte he kulkivat pitkän aikaa äänettöminä. Yhtäkkiä Mirjam löi kätensä yhteen.
— Voi, voi, koko vaatemyttyni jäi ottamatta korjuun!
— Ottakoon rouva Sliman sen, kun ei hän teitä saanut, — hymyili Esko. Ja Mirjamkin rauhoittui, nauraen omalle pelästyksellensä. Nyt rupesi puhelu luonnollisemmin sujumaan. Mutta matka oli liian lyhyt; oltiin jo perillä.
— Milloin saan tavata teidät jälleen? — kysyi Esko portilla.
— Ei ole tanssiaisia enää, — huokasi Mirjam.