— Minä lähden ehkä jo viikon lopulla pois. Ystäväni ylioppilas Marjamaa on pyytänyt minua kotiinsa. Näettekö, maalla on helpompi lukea tenttiä, ja minä aion keväällä valmistua…
Mirjam kävi alakuloiseksi, mutta ei rohjennut mitään puhua. Vihdoin hän kumminkin kysyi, jotakin sanoaksensa: — Ettekö tekin ole maalta kotoisin?
— Olen kyllä, mutta sinne on pitkä junamatka ja vielä penikulmittain ajettavaa. Koetan ennen joulua saada estetiikan suoritetuksi, ja sentähden on pysytteleminen lähempänä Helsinkiä.
Mirjam ei tietänyt, mitä estetiikka olikaan. Taas he vaikenivat, seisoen yhä paikallansa.
— Neiti Mirjam, — virkkoi Esko vihdoin, tarttuen hänen käteensä, — olenko liian rohkea, jos pyydän, että huomisiltana kello kahdeksan kohtaisitte minut Heikin esplanaadin päässä?
— En tiedä voinko, — kuiskasi Mirjam, sydämen sykkiessä melkein kuuluvasti.
— Mutta enhän minä saata teidän kodissanne käydä…
— Minä tulen, — vastasi tyttö silloin kiireisesti, ikäänkuin omaa ääntänsä pelästyen. — Hyvää yötä!
Rebekka heräsi hänen astuessaan sisälle. — Miten pääsit kotiin? — hän kysyi. — Tulitko Gietel Slimanin kanssa?
Mirjam oli pulassa, mutta hänen aivonsa toimivat tavattoman sukkelasti tänä iltana.