— Kyllä hän sinne vielä jäi, — hän vastasi. — Minä lähdin yksin issikalla.
Siihen Rebekka tyytyi, ja pian oli huoneessa hiljaista jälleen.
Mutta koko toisen päivän Mirjam oli kuin huumeessa. Eilinen menestys, valvottu yö, kävely tähtien loistossa ja vihdoin täksi illaksi annettu lupaus — kaikki pyöri hänen päässänsä järjestämättömänä sekamelskana. Hetkittäin hän tunsi hirveätä rauhattomuutta. Mitä sanoisivat äiti ja varsinkin Haijele, jos he tietäisivät —? Ehkä hän olikin tehnyt suuren synnin, kun antautui Goin kanssa asioihin… Vaan tämä oli niin ihmeellistä, niin kiehtovaa ja autuasta, ettei sitä jaksanut vastustaa — eikä tahtonutkaan…
Mitä sitte oikeastaan oli tapahtunut? Kuinka se oli käynyt? Ei hän käsittänyt mitään, mutta tuntui ihan kuin jotain uutta olisi herännyt hänen sielussaan, niinkuin olisi puhjennut jotain keväistä, joka olemassaolostaan riemuitsi, mutta samalla janosi ja pyysi kasvamista. Ja kaikki se ihana ja ihmeellinen liittyi häneen — tuohon vieraaseen, jonka näkemistä Mirjam pelkäsi ja odotti ja ikävöi…
* * * * *
Taas he kulkivat tähtien tuikkeessa, illan hiljaisuudessa. Töölön tiellä ei ollut pelkoa tuttavain tapaamisesta, vaikka vielä olikin ihmisten liikkumisaika.
— Mirjam, sinä yön ihana keijunen, sinä minun tähtivaloni…
— Oi Esko, onko se ihan totta? Kuinka voin ymmärtää, että sinä minua rakastat?
— Kuinka voisin olla rakastamatta, kun olen silmiisi katsonut?
— Mutta minä pelkään, Esko! Sinä olet kristitty.