— Emme sitä ajattele. Me olemme yhtä rakkaudessa.
— En uskalla puhua äidille ja Haijele sisarelleni. Mitä he tekisivätkään minulle…
— Eihän heidän sitä tarvitse tietää.
— Kuinka me muuten menemme naimisiin?
Kysymys sai Eskon säpsähtämään. — Älä huolehdi, — hän sanoi hätäisesti, itsekin levottomana, — se kyllä aikanaan selvenee. Nyt emme muista muuta kuin nuoren lempemme onnea!…
Vielä toisenakin iltana Mirjam pääsi epäilystä herättämättä pujahtamaan kadulle. Kolmas oli perjantai, valmistuspäivä. Kun hän silloin vasta myöhäiseen palasi, oli Rebekka levottoman näköinen ja Haijelen muoto tuhoa ennustava.
— Missä olit? — hän kysyi ankarin katsein.
— Ulkona vaan… Oli niin kaunis ilta.
— Mirjam, tahdotko sanoa, että kävelit kaksi tuntia yksinäsi pitkin katuja?
— Eeva Peritz oli kanssani, — vastasi hän vikkelästi.