Ikäänkuin Mirjamin toiveiden toteuttamiseksi tapahtuikin, että Haijele toisena päivänä, sabbattina, alkoi puhua lähtöhankkeistansa. Hän oli äsken saapuneesta lehdestä lukenut, että noin kuukauden perästä sionistit aikoivat pitää kongressin Baaselissa. Kysymys oli hänelle nyt niin tärkeä, että kaikki muut näkökohdat saivat sen tieltä väistyä. Jos hän parin viikon kuluttua matkustaisi, ehtisi hän pikimältään käväistä kotonakin Leipzigissä.
— Ehkä saan sieltä Ruubenin mukaani, — hän ajatteli itsekseen.
— Hyvä, hyvä, että hän menee! — riemuitsi Mirjam sydämessänsä. Vaan samassa hän syvään huokasi. Oikeastaan tämä lähtö tuli liian myöhään; silloinhan Eskokin jo aikaa oli mennyt, eikä enää ollut mahdollisuutta ihaniin iltakävelyihin.
Eskon matka oli siirtynyt tiistaihin. Sabbattina heidän ei pitänyt kohdata toisiansa, niin oli varovaisuuden vuoksi päätetty. Vaan sunnuntai-iltana Mirjam tuskallisen rauhattomuuden vallassa vahti ulospääsyn tilaisuutta. Ei mitään toivoa! Äiti kärsi hampaankolotusta ja Haijele kirjoitti kirjettä; päiviksi hankittu aputyttö, muuan pieni Ester, oli jo lähtenyt kotiinsa. Jos Mirjam olisi liikahtanutkaan padan äärestä, olisi neljä silmää heti iskeytynyt häneen. Kerran hän kuitenkin pääsi päällysvaatteitta portille saakka. Siinä hän värjyi pakkasessa, toivoen Eskon kulkevan ohi, mutta häntä ei kuulunut. Varmaan hän vuotteli kadun päässä, kuten oli määrä. Ja Mirjamin täytyi palata tyhjin toimin, ikävissään ja huolissaan siitä, mitä Esko hänestä nyt ajatteli, kun turhaan sai odottaa.
Onneksi Mirjamilla oli hyvä toivo seuraavan illan suhteen — viimeisen, jonka Esko vietti kaupungissa. Hänellä oli laulutunti iltapäivällä, ja sen jälkeen sopi jättäytyä ulos. Voi, voi, kunpa vaan tuo ilkeä Haijele ei mitään esteitä laittaisi…
* * * * *
Soinnun mieleen oli juolahtanut tulla laulutoveriansa noutamaan, ja
Haijele loi heihin tyytymättömän katseen, jota seurasi vakava muistutus
Mirjamille.
— Tule täsmällisesti kotiin! Sinua tarvitaan, sillä Rachel Sliman lupasi illalla käydä luonamme.
Mirjam oli ollut suuressa mielenjännityksessä, ja Haijelen käskevä ääni kiihotti häntä vielä enemmän. Sanoilla hän ei kuitenkaan uskaltanut vastustaa, mutta mielessään hän ei tällä kertaa epäillyt. Hänen täytyi tavata Esko, hänen täytyi saada vielä muutama onnen hetki ennen eron ikävää. Kävi sitte kuinka kävi!
— Kylläpä tänään on kylmä, — sanoi Sointu, kun he tulivat kadulle, ja nosti kauluksen korvillensa.