— Talvi on aikainen, — virkkoi Mirjam koneellisesti, ajatukset muissa maailmoissa.
— Minäpä näin viime yönä unta kesästä ja kukkasista, — kertoi Sointu. — Mutta kesä ei ollut Suomen kesä, ja kukat olivat kauniimpia kuin täällä.
Mirjam piti saduista ja alkoi kiinnittää huomiota Soinnun puheeseen. —
Juttele koko unesi, — hän pyysi.
— Ei siinä juuri enempää ollutkaan. Näin vaan kedon, joka oli täynnä korkeita valkoisia liljoja. Minä kuljin niiden keskellä yhtä valkeassa puvussa kuin nekin ja soitin pientä hopeaharppua. Ympärilläni kuului vieno laulu — siihen heräsin.
— Missä se keto oli?
— Taivaan tarhoissa, — vastasi Sointu kyyneltyvin silmin.
Mirjam katsoi häneen aralla hämmästyksellä.
— Miksi sinä itket? — hän kysyi niin hiljaa, kuin olisi pelännyt häiritsevänsä.
— Enhän minä itke… mutta minun tuli jälleen niin ikävä sinne ylös…
— Mitä sinä tarkoitat?