— Niin, näetkö Mirjam, kyllä täällä maan päälläkin on ihanaa, mutta minusta tuntuu toisinaan, ikäänkuin kulkisin vieraassa metsässä ja kaipaisin kotiin. Enkä minä oikein sovi tänne; kaikkeen olen liian heikko. Koulussa en voinut käydä vuottakaan. Sitte olen vaan hyvin hitaasti lukenut kotona isän tai opettajattaren johdolla ja aina välimmiten ottanut laulutunteja. Musiikkiopistoon olisin niin mielelläni mennyt, mutta lääkäri sanoi, että se rasittaisi liikaa. Nyt olen taas vähän aikaa saanut koetteeksi laulaa, ja kaikki jo heti väittävät, että olen käynyt siitä heikoksi ja kalpeaksi…
— Kalpea sinä oletkin tavallisesti, mutta nyt poskesi punoittavat.
— Sen tekee pakkanen, — virkkoi Sointu. Ääni soi pirteältä, mutta kaihoisa katse viipyi yhä silmissä.
Hetken he olivat ääneti. Sitte Mirjam rohkaisi mielensä.
— En tiedä, ymmärsinkö oikein. Ethän sinä voinut tarkoittaa, että… että tahtoisit kuolla?
Sointu painoi päänsä alas.
— Isän ja äidin tulisi ikävä… En minä tahdo ennenkuin Jumala tahtoo.
— Kuolemahan on jotain niin kauheata, — sanoi Mirjam, ja väristys kävi läpi hänen ruumiinsa.
Silloin Sointu kohotti katseensa.
— Ei, Mirjam, Jeesus tekee sen suloiseksi! Hän on voittanut kuoleman.