Taas oli Mirjam vaiti, mutta aallot kävivät hänen rinnassansa. Kuinka kummallista ja outoa olikaan tuo, mitä hän kuuli! Hänen täytyi ottaa nyt siitä tarkempi selko.
— Kerro minulle kaikki! — hän pyysi, tarttuen kovasti Soinnun käsivarteen. — Mitä hän tekee? Kuinka hän voittaa?
— Hän kantaa yli synkän virran, vaatettaa puhtaaseen pukuun ja taluttaa portista Jumalan kaupunkiin. Siellä on ijankaikkinen ilo, sillä hän kuivaa kyyneleet…
— Ja kuka pääsee sinne? — kysyi Mirjam, tuskin uskaltaen hengittää kiihkeässä odotuksessansa. — Tekö kristityt?
— Jeesus veisi niin mielellänsä kaikki ihmiset Isän majoihin, mutta he eivät huoli hänestä, — vastasi Sointu surumielisesti. — Oi kuinka hän ikävöi sinua, Mirjam, ja kaikkia Israelin lapsia. Minä olen varma siitä, että moni teistä vielä tulee sinne. Vaan ei kaikille kristityille portti aukene…
— Minkätähden? — kysyi Mirjam yhä enemmän hämmästyneenä.
— Ei mitään saastaista pääse sinne sisälle, eikä mitään kauhistuttavaa ja valheellista; ne ainoastaan, jotka Karitsan elämänkirjaan ovat kirjoitetut…
Suuri tuska valtasi Mirjamin. Kuin tulikirjaimilla kirjoitettuna välkkyi hänen silmäinsä edessä: "Sinä olet valehdellut!"
— Mutta ei kenenkään nimi tulisi elämänkirjaan, ellei Jeesus antaisi syntejä anteeksi, — jatkoi Sointu.
Mirjam ei kuunnellut enempää, hän palasi nykyhetkeen jälleen. Tänä iltanakin piti taas keksiä jokin valhe… Ja samassa hän huomasi, että he puhuessaan olivat kulkeneet kauvas ohi opettajansa asunnon ja nyt varmaankin myöhästyisivät tunnilta.