— Esko, Esko! — hän huudahti riemuiten. Ja rinnakkain he kiiruhtivat rauhaan syrjäisille teillensä, joiden valona oli vain tähtien tuike ja lemmen hehku.
Juuri kun jo luulivat turvassa olevansa, tuli vastaan joku, joka tervehti. Säpsähtäen he katsoivat ylös ja kohtasivat Pentti Viljakan katseen. Siinä oli merkitsevää naurua, melkeinpä vahingoniloa, joka puhui paremmin kuin sanat.
— Tuo yöhuuhkaja, — sanoi Esko äkeissään, kun he olivat ohitse ehtineet, — mikä hänen nyt tänne toi?
— Hyvä, ettei ollut kukaan meikäläisistä, — virkkoi Mirjam helpotuksesta huoahtaen. — Et usko, millaisessa vapistuksessa minä aina saan olla. Mutta en tahdo sitä nyt ajatella. Koko iloni menisi pilalle, jos kuvittelisin, mikä seuraa, kun tulen kotiin. Esko, puhu minulle, puhu lakkaamatta! Minä tahtoisin unohtaa pelkoni…
— Sinä rakas lapsi, kuinka paljon panetkaan alttiiksi minun tähteni, — lausui Esko hellästi. — En tiedä, mitä sanoisin. Kaikkihan sinä jo kuulit, kun tiedät, että minä lemmin, ihailen, jumaloin sinua…
— Sano se uudestaan ja uudestaan!
— Sanon sen tällä tavalla, — vastasi Esko, pitäen kädessään jotakin taskusta otettua esinettä. Hänen kasvonsa hymyilivät, ikäänkuin sen, joka tietää ostaneensa mieluisan joululahjan lapselle, mutta ei heti avaa kääröä, saattaaksensa pienokaisen oikein uteliaaksi ja ilon vielä suuremmaksi.
— Mikä se on? Näytä, näytä!
Hän kuori esille pienen sormuksen, jota värillinen kivi koristi. Mirjam huudahti riemusta.
— Onko se kihlasormus?