Esko joutui vähän hämillensä.
— Emme vielä voi ihmisten tieten kuulua toisillemme… Mutta pidä tämä muistona minulta, kun olen poissa.
— Oi kiitos, kiitos! Kuinka onnellinen minä olen, Esko — niin onnellinen, että en enää mitään pelkää!…
Mutta hetket kuluivat ja ero läheni. Se tuli kuin musta hirviö — ja Mirjam tunsi jälleen sydämensä ahdistuvan. Suuret kyyneleet alkoivat tipahdella hänen silmistänsä, ja hän painautui Eskon turviin kuin armoa anoen.
— Täytyykö sinun lähteä?
— Olen jo aikaa sopinut siitä toverini kanssa, ja minua odotetaan.
Matkamme jo siirrettiinkin lauvantaista. Mutta palaanhan takaisin,
Mirjam — älä itke!
— Kuinka tulee pimeä… Tähdet sammuvat…
— Niin, Mirjam, meidän täytyy lähteä kotiin. Ole luja ja rohkea! Pian minä kirjoitan sinulle.
— Jos he saavat kirjeesi käsiinsä…
— Sinä noudat sen postista. Sinun on vaikeampi kirjoittaa minulle; siitä ilosta minun täytynee kieltäytyä. Sitä enemmän odotan näkeväni sinut jälleen. Pyyhi nyt kyyneleesi, armas! Vielä kerran tahdon nähdä silmäsi kirkkaina.