Mirjam koetti hymyillä.
— Oi Esko… minä tahtoisin olla iloinen… mutta anna anteeksi… Ja hymy kuoli ja ääni tukehtui nyyhkytyksiin.
— Sinä pelkäät, pieni kyyhkyni. Jumala sinua suojelkoon!
Esko katsoi äkkiä ympärillensä. Ei ketään näkynyt. Hän kumartui tytön puoleen ja suuteli hänen vapisevia huuliansa.
— Nyt hyvästi!…
Vasta kotiovella Mirjam täysin käsitti, kuinka vaarallinen hänen asemansa oli. Mitä tehdä? Millä puolustautua? Hänen aivonsa tuntuivat lakkaavan toimimasta; sormus poltti hänen taskussaan ja Eskon suutelo huulilla. Käsi vapisi lukon vääntimellä, mutta hän ei uskaltanut avata.
Vaan eihän tässä viipyminenkään auttanut. Täytyi vihdoinkin…
Huoneessa vallitsi hiiskumaton hiljaisuus. Rachel Sliman oli jo mennyt. Rebekka seisoi takan ääressä itkettynein silmin, ja Haijelen poskilla paloi kaksi punaista pilkkua, jotka eivät hyvää tietäneet. Ei sanaakaan Mirjam saanut suustansa. Hänen kasvonsa olivat valkeat kuin palttina, ja mustat silmät tuijottivat tuskaisina. Hän oli odottanut nuhdemyrskyä, mutta äänettömyys, joka häntä kohtasi, tuntui vieläkin uhkaavammalta, aivan kuin kuolon tyyneys hirveän rajuilman edellä.
— Mirjam, — sanoi Haijele vihdoin vakavalla, hillityllä tuomarin äänellä, — huomenna menen neiti Telénille ilmoittamaan, että laulutuntisi ovat loppuneet.
— Ethän! — rukoili Mirjam, joka sai nyt puhekykynsä takaisin. — Voi älkää vihastuko minuun, äiti ja Haijele! En minä ole mitään pahaa tehnyt…