— Vai et! — kuohahti Haijele, joka ei enää voinut suuttumustansa pidättää. — Tiedätkö, mitä sinusta kerrotaan? Rachel ei ole kauvan ollut Helsingissä, ja hänkin sitä jo levittää. Minäpä sanon sen sinulle: kristityt ovat heittäneet koukkunsa, onkiakseen sinut omalle puolellensa! Kaikki ihmettelevät, että sinä olet niin mainioissa väleissä heidän kanssansa. Minä itse olen nähnyt sinun yhden rinnalla tanssivan, ja neiti Kaislan käsikynässä riipuit kuin hyvänkin ystävän…
— Mutta Haijele, kyllähän muutkin —
— Älä keskeytä! Tässä ei ole kysymys muista, vaan sinusta. Gojimin kanssa voi monella tavalla seurustella, mutta näenhän minä, mihin se sinut vie. Kohta kai tulet kotiin, kirouksen kirja käsissäsi. Toissapäivänä valehtelit minulle, tänään teit vastoin suoraa käskyäni —
— Sinäpä et olekaan minun käskijäni! — huudahti Mirjam, joka kävi rohkeaksi sitä myöten kuin hänen mielensä kiihtyi.
— Vaiti, Mirjam, vaiti, — pyysi Rebekka tuskassa, rientäen tyttöjen väliin. Jo olikin aika, sillä Haijelen silmät salamoivat ja käsi kohosi, aivan kuin hän olisi aikonut nutistaa maahan tuon kapinoitsijan, joka uskalsi päästää moiset sanat huuliltansa.
Rebekan edessä Haijelen käsi vaipui alas, mutta hän lausui nuhtelevin katsein: — Puolustatko häntä, äiti?
— En, — huokasi Rebekka. — Mihin tässä joutuisinkaan ilman sinua?
Mutta en minä soisi…
Hän purskahti itkuun. Mirjam, jonka sydän heti heltyi, alkoi nyyhkyttää, mutta Haijele pysyi kylmänä kuin jää.
— Äiti on antanut minulle vallan, ja minä käytän sitä kotini ja kansani kunnian tähden, — hän lausui Mirjamille. — Tällä kertaa riittäköön rangaistukseksi, että et enää pääse laulamaan. Samalla minä kiellän sinua nyt kerta kaikkiaan: neiti Kaislan ja muiden kristittyjen kanssa et saa tästedes olla missään tekemisissä. Ellet tottele, niin tiedä, että minulla on voimakas käsi ja tarpeeksi lujuutta. Ensi kerralla minä en sinua pehmeästi pitele!
Rebekka oli ääneti, ja Mirjamin tahto taipui kuin ruohonkorsi tuulen kourissa. Mutta vielä vuoteellansa hän nyyhkytyksistä vapisi.