Yö levitti sysimustat siipensä. Viimeisetkin tähdet olivat sammuneet.
V
ORKAMOSSA
Juna jyskytti tasaisessa tahdissa ja lumiset maisemat vilahtivat ohitse, viipyen matkustajain nähtävinä vaan sen verran, että ehtivät kutsuen kuiskata: Tulkaa, tulkaa suuren maailman hyörinästä! Luonnon povella on unhotusta ja uutta elämää…
Vaunut olivat jokseenkin tyhjät, sillä vielä ei ollut alkanut se ristivirtaus, joka vie iloiset, vapautuneet joukot koululaisia ja ylioppilaita odottavien omaisten luo jälleen, mutta toisaalta tuo melkein yhtä sankat parvet jouluvieraita ja huvimatkailijoita pääkaupunkiin. — Toimi ja Esko olivat saaneet mukavan, yksinäisen paikan, jossa kelpasi loikoilla, lukea tai keskustella — mitä vaan mieli teki. Ei ollut pelkoa tyytymättömistä silmistä eikä tarpeettomista korvista, sillä paitsi heitä ei koko vaunussa istunut muita kuin vanha mummo ja pari lasta.
Toimi käyttikin heti tilaisuutta, ottaen Eskon vakavan tutkinnon alaiseksi.
— Sinä et ollut eilen osakunnassa,— hän lausui terävästi.
— En… minä… minä unhotin… Esko oli hyvin hämillään ja katseli vuoroin vaunun kattoon, vuoroin ulos ikkunasta.
— Vai niin, sepä oli omituista! Minun mielestäni yhdeksän lukukautta pitäisi riittää painamaan mieleen, minä viikonpäivänä osakunta kokoontuu.
— Oletpa sinä äkeällä tuulella, — sanoi Esko, koettaen laskea leikkiä. — Aiotko jatkaa sitä Orkamoon asti?