Hän osasi olla aika hauska, tuo vallaton Tuulikki. Ja viisaskin hän oli, vastoin omaa väitettänsä. Hän ymmärsi esimerkiksi erittäin hyvin, ettei ollut terveellistä koko päivää lukea. Lyhyemmässä ajassa ehti tehdä työtä kaksin verroin, kun oli virkeät voimat… Niin, kyllä hän oli oikeassa Eskonkin mielestä.
— Annappas nyt kirjeesi, — sanoi Tuulikki, kun he asemaa lähenivät.
— Anna sinä maitolaskut, — sanoi Esko.
— Ei, näetkös, minähän täällä tavat tunnen. Kello on paljon ja laatikko on tyhjennetty. Ne täytyy viedä sisälle.
— Totta minäkin sinne löydän. Tai odotetaan junaa!
— Aamiainen jäähtyy kotona, — arveli Tuulikki veitikkamaisena. — Oletpa sinä itsepäinen. Koska et usko minulle aarrettasi, niin tule itse mukaan!
Eskosta tuntui tavattoman kiusalliselta. Täältä ei usein käynyt kirjoittaminen Mirjamille — se ainakin oli selvää.
Konttoristi otti ensiksi vastaan Tuulikin laukun sisällyksen, ja sitte Esko hätäisesti ojensi hänelle kirjeensä, kääntäen nurjan puolen ylöspäin.
— Tämä on raskas, — sanoi konttoristi, punniten sitä kädessään. — Tokko se meneekään kahdellakymmenellä pennillä? — Ja Eskon kauhistukseksi hän heitti sen vaakaan ihan Tuulikin nenän eteen. — Näkyy menevän sentään, — lisäsi herra levollisesti, laskien sen muiden kirjeiden joukkoon. Mutta Esko näki, että Tuulikki ennätti lukea osotteen: "Neiti Mirjam Poll, Helsinki, Poste restante."
Hän punastui harmista. Tuommoinen epähieno, nenäkäs tyttö! Ja hänkin tyhmä! Miksei hän pistänyt kirjettä laatikkoon? Entäpä sitte, jos se olisikin mennyt vasta iltajunassa. Kuinka hänen nyt pitikin joutua niin ymmälle tuon tytön takia?