Myös Tuulikki näytti aluksi olevan vähän hämillään, ja silmissä piili jotakin epämääräistä, melkein levotonta. Mutta paluumatkalla ne säteilivät entisellään, ja iloisesti hän kiusoitteli Eskoa:
— Olipa sen kirjeen sittekin kiire! Mielitietty sen sai — vai mitä?
Niin, niin, anna anteeksi, jos se oli salaisuus, mutta mitä minä sille
voin, että näin päällekirjoituksen? Kuule, kuka se onkaan, se Mirjam
Poll? Minusta on aivan kuin olisin ennen kuullut sellaisen nimen…
— Kaiketi oletkin. Se on muuan juutalainen, niitä jotka asuivat Viljakan talossa, — vastasi Esko, koettaen tekeytyä niin välinpitämättömäksi kuin suinkin. Mutta kun hän lausui sanat "muuan juutalainen", tuntui kuin ne olisivat kirvelleet hänen kielellänsä.
— "Polle äijän musta Mirri!" — huusi Tuulikki riemuiten. — Voi, voi, minä osaan varmaan koko runon vielä, sen joka alkoi:
"Polle äijä se juutalainen,
se musta Israeli…"
Eskon täytyi purra huultansa, jottei hän sanoisi mitään. Hän tiesi olevansa kurja raukka, kun vaikeni — eikä hän kuitenkaan mistään hinnasta olisi tahtonut ilmaista salaisuuttansa.
— Mutta miten sinä hänen kanssansa olet kirjevaihdossa? — huomautti
Tuulikki äkkiä, kasvot suurena kysymysmerkkinä.
— Voihan olla asioita… Oletpa sinä utelias!
— Niin, hyvänen aika, vieläkö sitä ihmettelet? En tiedä mitään inhottavampaa kuin paksut, vaappuilevat juutalaisämmät ja korearyysyiset tytönreuhkanat. Uh sentään! Viitsitkö todellakin käydä kauppaa niitten kanssa?
— En ole koettanut, — vastasi Esko lyhyesti.