Taisi olla parasta heittää kysely sikseen, koska Esko oli huonolla tuulella. Itse asiassa Tuulikki ei enää kovin utelias ollutkaan. Seteleitä kai tuo paksu kirje sisälsi, sillä mitäpä muuta juutalaiselle olisi voinut lähettää. Esko parka häpesi velkojansa. Mutta Tuulikki niistä viis! Kaikki hyvä, kunhan se vaan ei ollut rakkauskirje eikä häirinnyt näitten viikkojen iloa, jotka Esko Orkamossa vietti. Sillä kihlatut tai muuten kaipailevat miehet — ne vasta olivat sietämättömiä! Ja hän kun juuri oli ajatellut saavansa niin paljon hauskuutta tästä vierailusta. Toivottavasti hänen nyt ei tarvinnutkaan pettyä.
Kun he saapuivat kotiin, oli aamiainen kauvan odottanut. Patruuna ja hänen rouvansa eivät sitä ensinkään pahoitelleet, vaan tervehtivät mielihyvällä sisäänastuvia punaposkisia hiihtäjiä. Toimi sitävastoin heristi sormeansa Eskolle ja sanoi lukeneensa jo neljäkymmentä sivua tänä aamuna.
Se oli ensimmäinen muistutus, ja joka päivä seurasi toisia. Eskon mielipaha kirjesalaisuuden ilmi tulemisesta oli pian haihtunut, kun Tuulikki ei asiasta puhunut enää, ja he hiihtelivät kaikessa ystävyydessä jälleen. Mutta Toimi katseli syrjäsilmin heidän iloansa. — Et sinä Esko lue tenttiäsi ennen joulua, — hän vakuutti päätänsä pudistaen. —
Eräänä päivänä, kun Esko kerrankin oli innolla tarttunut työhönsä, kuuli hän Tuulikin nauravan ja huhuilevan oven takana.
— Esko hoi! Täällä on kirje "härra yliopilas Esko Kaisslalle!"
Esko aavisti heti, että se oli Mirjamilta, ja samassa hänet valtasi kummallinen levottomuus ja jonkinlainen painostava, epämääräinen tunne, jota hän ei itselleen osannut selittää. Se ei mitään uutta ollut, mutta se tuli nyt entistä voimakkaampana, saaden hänen sormensa vapisemaan, kun hän kuorta aukaisi. Jo edellisinä päivinä, milloin hän Mirjamia muisteli, se oli pyrkinyt hänen mieleensä. Hän oli silloin ryhtynyt kirjoihinsa, mutta ajatusten oli mahdoton pysyä koossa. Vihdoin hän turhien ponnistusten jälkeen oli heittänyt Volkeltit ja Viehoffit ja juossut vajaan, jossa sukset seisoivat, tai siepannut jonkun runoteoksen kouraansa ja istuutunut ruokasaliin, missä Tuulikki ompeli. Ei mikään niin hyvin karkoittanut huolia, kuin hänen hilpeä lavertelunsa. — Mutta nyt, nyt ei päässyt pakoon. Mirjamin kirje oli jo ulkona kuoresta, pöydällä hänen edessänsä.
Kuinka harmillista, että juuri Tuulikki sai sen käsiinsä! Miksi ei
Mirjam noudattanut neuvoa ja ollut kirjoittamatta?
Mutta ei, ei — liian ikäväähän se olisi ollut heille kummallekin — tietysti…
Nopeasti Esko kääri paperin auki.
Siitä ei ollut helppo ottaa selvää. Kirjaimet olivat kyllä lapsellisen selvät, mutta välimerkkejä ei ollut kuin siellä täällä, oikeinkirjoitus oli kovin virheellinen ja sisällys sotkuinen.